Irtautuisinpa ajasta. Olisi "aikaa" harjoitella, joten sen oppisi. Eläisin onnistumiset (3 kpl?) uudelleen ja kokeilisin vaihtoehtoisia jippoja, kunhan saisin tuntuman siitä, miten tulevaisuus muuttuu. Jos velvollisuudessa olisi suorituksen makua, sen voisi tehdä useammassa erässä, ja tyhjimpiin hetkiin voisi palata rauhoittumaan, jolloin niitäkin arvostaisi. Lopulta sitä miksaisi parhaat palat peräkkäin mielleyhtymien seuratessa toisiaan! Tämä alkoi kuulostaa siltä, mitä teen jo, kun en saa unta (10 min) tai pääse sängystä ylös (2 h), mutta ehkä se on hyvä oivaltaa.

Almakaan ei jaksa. Päiväkodin tätinä hän selittää pennulle, miten kaunis maailma on, kun sen ennakkoluulottomin silmin kokee, mutta hän on 28-vuotiaana nähnyt kaiken. Hän ei tahdo sitoutua mukavaan, hupsuun poikaystävään, vaikkei hän tahdo erotakaan. Uutiseen siskon häistä ja huolehtivaan äitiin hän suhtautuu sarkasmilla. Hän ei tahdo loukata ja hän osaa lopettaa, joten hän on kypsempi kuin ensimmäisen siiderin rohkaisema teinikapinallinen, vaikka hän sellaiselta joskus haiskahtaisi. Kun Alma näkee kuolleen isänsä, hän ajaa kolarin - ja irtautuu ajasta. Isä auttaa siinä. Erikoista, että isä oli Alman mielessä aiemminkin.

Pilottijakso kuvaa hillitysti kolaria edeltäneitä tapahtumia. Toinen jakso poukkoilee villisti Alman liikkuessa sekä ajassa että todellisuuden ja unien rajalla, ja silti ideat ja hahmojen historia avautuvat terävästi. Kun Alma treenaa aikamatkakykyään "ei ole lusikkaa" -hengessä korjatakseen perheensä historian, on viettelevää uskoa fantasiaan. Ensivaikutelma isästä on se, että hän on kuolemaansa selvittämään jäänyt aave, joka tiedemiehenä on sisäistänyt perusteet ja oivaltanut, että hänen tyttärensä kaltaiset shamaanit kykenevät liikkumaan samalla todellisuudentasolla... Mutta toisinaan Alman ja samalla sarjan maanisuus haihtuu.

Näiltä tarinoilta ei odoteta totuuden paljastumista, vaan sitä, miten hyvin tulkinnanvaraisuutta ylläpidetään. Undone tekee sen täyteläisesti. Alman suvussa on mielisairautta ja isän historiassa on epäselvyyksiä. Maanisuus, sekavuus ja salaliittoteorioista innostuminen muodostavat sanakirjaesimerkin mielisairaudesta, mutta näitä asioita perustellaan samalla kun niitä esitellään. Tietenkin Alma "unohtelee", jos hän elää elämän vaihtoehtoisessa järjestyksessä, ja miten mielisairaus muka selittää sen, että hän voi mennä taakse? Mielisairaus selittää Harry Potterinkin, jos käsite "epäluotettava kertoja" mainitaan. Undone pitää myös fantasiatulkinnan viriilinä ankkuroitumalla arkirealismiin: satu ei ole ontto, jos oikeaa elämää saa yrittää uudelleen.

Yhdistellyistä animaatiotyyleistä hallitsevin on rotoskooppaus, joka viehättävän kuvaavasti kuulostaa siltä, kuin vaari päräyttäisi vanhan romun käyntiin. Oikeat näyttelijät on kuorrutettu animaatiolla näennäisen vanhanaikaisella tavalla, jossa Disneyn piirrettyjä luonnostellummat viivat kohtaavat aidon liike-energian ja täten todellisuus ja fantasia kohtaavat kuten sisältöpuolellakin. Se riippuu tilanteesta, miten asian haluaa muotoilla, mutta moni kohtaus on uskottava kuin näytelty versio olisi ja toisinaan animaatiomaisuus saa tuumimaan, että vatsamakkara tai dorka ilme ovat visionäärisen harkittuja yksityiskohtia. Alita: Battle Angelissakin kuorrutettu Rosa Salazar tekee erinomaisen suorituksen Almana, jonka vinksahtaneet energiat vaihtavat uskottavasti sävyä jo seurasta riippuen hahmon pysyessä samaistuttavana. Kun faija puhuu asiaa, vaikka hän on kuollut, rooliin on osuvaa palkata Bob "Better Call Saul" Odenkirk.

Jatkoa oletettavasti halutaan tehdä. Potentiaalia on loputtomasti, jos asiaa ajattelee. Itsenäisenä kokonaisuutena kausi on tyydyttävä, jos ei ihanteellinen. Jäin pohtimaan, että tarjottu kolme ja puoli tuntia olisi juurikin osuva kesto esitellylle kokonaisuudelle, kunhan kukin polku johtaisi tunteellisille huipuille. Muutama draamakohtaus tuntuisi luonnostellulta perinteisessä sarjassa, joten saa sanoa, että ne ovat sitä.

Sarja tulee BoJack Horsemanin tekijöiltä, joten elämäntuskaa on ajateltu.