Kirottu-universumiin sijoittuva tusinaleffa kiinnosti tavallaan vielä vähemmän kuin viikon Kari Tapio -spektaakkeli Olen suomalainen. On jo todistettu, ettei suomifilmi maksaansa marinoivasta ulisijasta voi vaurioittaa lajityyppiä, joten on tieteellisempää tutkia, onko moderni kauhusarja astunut yli. The Nun jytkähti viime vuonna, mutta pillittävä täti ja kolmas Annabelle vetivät pohjat (suhteellisesti; nekin ovat hittejä) ja kaksi tällaista vuodessa on paljon. Ahneuteen kompastui jopa Star Wars, kun Solo tungettiin liian lähelle Last Jediä. Jos Jari Sillanpään juomingeista kertova Antakaa määkin huudan, määkin olen suomalainen floppaa lähiaikoina, palaan siihenkin teemaan.

La Llorona (suom. "nainen lorottaa") on meksikolainen kansantaru, jossa jätetty nainen hukuttaa lapsensa vaihtelevista lisäperusteluista johtuen ja jää kummittelemaan itkevänä aaveena. Nyt muija palaa 70-luvulla tappaakseen kaikki. Saagan jäynimpiin mörköihin nähden hän on silmänreiät lakanassa -tyyppinen tuttavuus, jonka bravuureihin lukeutuu ovien paiskominen ja heijastaviin pintoihin ilmestyminen. Onneksi Annabellen leffasta tuttu pappi ohjeistaa. On kiva, ettei jokainen samaa toistava leffa aloita alusta. Yllätin itseni kylmällä väreellä (1 kpl), kun tylsä leffa toteutti kaksi erilaista uhkaa kohtalaisesti ja sitten mainitsi Annabellen: en pidä Annabellea ihmeellisenä, mutta alitajuisesti tulkitsin hänet symboliksi sarjan onnistumisista.

Aave möykkää. Manaajan kanssa tehdään rituaali. Loppu. Kun kerron lisää pilkun vaativilla lauseilla, tulen paljastaneeksi, mitä teemat ovat kokonaisuudessaan ja visioimaan enemmästä. Leffa kertoo kuivaa mutta kohtalaisen ehyttä satua lapsenmurhiin syyllistyvistä naisista, kunnes satu taantuu (tai viihdearvoa ajatellen kehittyy) manailuksi. Päähenkilö on sosiaalitantta, joka uskoo pelastavansa pari lapsiparkaa, joiden äiti väittää vain suojelevansa heitä Lorottajalta. Lorottaja lähtee sosiaalitantan perään, joten tantta löytää itsensä tilanteesta, jossa häntä syytetään omien lasten mustelmista. Tältä pohjalta sitä kommentoisi jos jonkinmoisia ihmiskohtaloita, mutta kun sossun hyökkäys ja äidin ja lasten luottamuspula on mainittu mahdollisuuksina, leffa takertuu kliseisiin kuin potentiaalia säikähtäen.

Olen kadottanut tuntuman kauhuleffojen ja pimeääkin pelkäävien pulliaisten suhteesta, sillä korkea ikäraja (K16 ja R) sai tuumimaan, olisiko se lapsihahmojen näkökulman yhä osittain jakava 12-vuotias (plus-miinus pari vuotta), joka oikeasti saa tästä eniten irti. Kun vertaan tätä muistoihin varhaisteineille suunnatusta säikyttelystä, isoin ero on se, että nuorten kauhussa hahmoilla on enemmän tasoja ja huumorintajua. Se varmasti lieventää vihjailun ja örinän ahdistavuutta, mutta harvoin ikärajaa lieventävillä seikoilla perustellaan.

Sain sarkasmikohtauksia alussa, mutta en osaisi filmata puhelimellani loppupuolta, joten kun vaatimukset ovat tarpeeksi matalat, tätä alkaa kunnioittaa ammattityönä. Tätä kannattaa ajatella ensisijaisesti latinomarkkinoille tehtynä bonusosana tyyliin Paranormal Activity: Merkityt - jos aave olisi Muumien Mörkö, moni muukin suomalainen valitsisi tämän tällä viikolla. Ensimmäistään ohjaava Michael Chaves vastaa myös ensi vuoden Kirottu 3:sta. Vaistonvarainen kommenttini on "mieluummin ei", mutta se on isompi tuotanto, jota saagan isä James Wan on mukana kirjoittamassa, joten on se kankaalta nähtävä. Chaves näyttelijöineen tekee minkä voi köykäisistä eväistä.