Se (It) on vähän niin kuin The Passion of the Christ. Kliseet tehtiin niin hyvin, että usko niihin uudistui, mitä tuli arvostettua enemmän kuin uutta, koska kliseiden parissa vietämme loppuelämän. Toisellakaan katselukerralla en pitänyt tylsänä vaihetta, jossa lapset saavat omat syyt pelätä pelleä, mutta se herättää ajatuksen, että päähenkilöistä pitäisi poistaa kaksi. Sisältö voisi pysyä samana. Pietarin ja Juudaksen yhdistäminen olisi häväistyksellistä, "luusereiden klubin" tiivistäminen ei.

Toinen luku esittelee aikuistuneet hahmot lupaavasti. Sitten jokainen saa kaksi omaa syytä pelätä demonipelleä. Irrallinen säikyttely saa kunkin muistamaan, että he kokivat nuorena enemmän irtosäikyttelyä kuin viimeksi nähtiin. Tarinaa on kolmeksi vartiksi: leffa kestää kolme tuntia. Ensimmäinen osa hakkasi moukarilla Stephen Kingin romaania ja järjesteli valikoidut sivut itsenäiseksi tarinaksi. Toinen osa on se moukaroitu läjä jätettä, joten en syyttäisi tästä Kingiä.

Aloituskohtaus on uskollinen kuningasidealle, jossa elämä on kamalaa ja sitten pelle iskee. On ahnetta toivoa aikuisena "pelottavia" elokuvia, mutta tunteisiin menevä epäreiluus ei käy vanhaksi: rakastan hysteriaa ja masennuspornoa. Lapset voittivat elämässä, joten he voittivat pellen, mutta vuosikymmeniä myöhemmin voima on haihtunut. Isänsä ahdistelema tyttö nai vastaavan hakkaajan. Äitinsä nöyryyttämä poika nai vastaavan ryhävalaan. Jne. Potentiaali sivuutetaan lähes tyystin. Ykkönen rakentuu sen ympärille, kuinka änkyttäjä pääsee yli pikkuveljen kuolemasta, mutta nyt hänen on tehtävä se uudestaan. Pulskasta pojasta on tullut Fabio El Macho Von Amour, mikä on kiva, mutta unohdin miksi edes kirjoitan tätä lausetta.

Romaanilla on oma rytminsä. Tässä tapauksessa luontevaa olisi, että aikuiset selvittävät totuuden pellestä, joka yrittää mennä pidemmälle, koska sankarit lakkasivat pelkäämästä häntä. Juu ei. Yksi tyyppi on jo ratkaissut kaiken ja huumepäissään keksinyt rituaalin, jolla legendojen valitut voivat kaataa muinaisen palailevan pahuuden. Elokuva voisi edetä välittömästi huipennukseen, ellei pääjohtaja käskisi etsiä maagisia megaesineitä. Vanhoja hittejä soittaessaan pelle vihjaa rypevänsä narsistisessa itsesäälissä, mutta sellaisia tulkintoja tekevä katsoja on pieni tulitikkutyttö.

Huipentuma on iso varsinkin, jos ryhdyit ummikkona katsomaan "jotain pelleilyä", mutta irtonaisuus ja kyvyttömyys teroittaa pellen mytologia huippuunsa saivat kysymään, tässäkö Se nyt oli. Jo tehostebudjetin kasvu voisi symboloida sitä, että pelle yrittää enemmän, mutta ylilyöntejä tumpataan takaumiinkin. Esimerkiksi Game of Thronesilla ei ollut varaa paljoon alussa. Siitä edettiin luontevasti historialliseen lohikäärmetoimintaan, mutta se tuskin toimisi, jos 4. kauden takauma paljastaisi, että Ned Stark ja Robert Baratheon mätkivät Godzillan kokoista tursasta matkalla Kuninkaansatamaan.

Leffaa katsoo. Huvituin usein. Kun loisteliaat yksityiskohdat taantuvat ihan kivoiksi, jokainen kehu on haukku. "Pelle on... ei yhtä eeppisen mahtava." Tämän saan kuulostamaan positiiviselta: Finn Wolfhard näytteli (ja näyttelee) osuvasti tekohauskaa pentua ja Bill Hader on uskottava ja viihdyttävä aikuisena versiona, jolta irtoaa hirtehisiä reaktioita hulluuteen.

Tahdon sivistyksellisistä syistä tietää, miltä näyttää 6-7 tunnin kotivideosaaga, jolla ohjaaja on uhkaillut. Romaani ehkä ansaitsee sen, mutta jos itse yhdistäisin nämä leffat, kestoa olisi 3-4 tuntia.