Harrastan viikon Stephen Kingiä, mutta koetan pysyä pöksyissäni. Se-elokuva on väittääkseni täyteläisin versio rajatusta mutta usein kopioidusta tarinasta. Esim. Stranger Things toivoo olevansa Se. Ei ole todennäköistä, että Se: Toinen luku on yhtä osuva "myöhäisenä jatko-osana, joka paljastaa totuuden". En myöskään olettanut, että uusi Uinu, uinu lemmikkini uudistaa ymmärryksemme siitä, miksi on olemassa satoja kauhuleffoja pieneen kylään muuttavasta perheestä. On kivaa jo spekuloida, miten hyviä uutuudet voisivat olla, kiitos Sen.

Yksinkertaistettuna lemmikkien hautausmaa luo zombeja. Tulokasperhe ihmettelee naamioitujen lasten hautajaiskulkuetta ja kauhuihin sellainen johtaa oikeastikin ajattelevan ihmisen painajaisissa. Hautausmaa lepää intiaanien pyhällä maalla, joten alitajunta voi parittaa pelot perittyyn syyllisyyteen sukupolvia sitten tapahtuneista vääryyksistä. Perheen tohtori-isä osaa puhua lapsille mutkattomasti kuoleman luonnollisuudesta, mutta kissan kuoltua hautausmaa otetaan käyttöön, joten leffa voisi joutessaan kertoa kaiken myös kuolemanpelosta ja epäeettisestä tieteestä ja elämän tarkoituksesta. Sivuutan Kingin romaanien pituuseron ja totean yleisellä tasolla, että Uinu, uinu lemmikkini voisi Sen tavoin kestää reilut kaksi tuntia, päätellä yhden tarinan ja silti esittää hyytävän toteamuksen: tämä oli vasta ensimmäinen osa. Potentiaalia on. Mutta ei sen täyttämistä kukaan vakavissaan vaadi.

Leffa listaa teemoja, mutta rytmi rakentuu säikyttelyn ympärille kaavamaisesti ja pian koomisen epätoivoisesti. Useampi epäkohta on romaanista, mutta jos noukit pullasta rusinat, kädessäsi on: turhan tiivistä kauhua. Perheen isä on tohtori ja ateisti ja tohtorina hän ei ole jumala, joten nyt hänestä jo tuli houriva hihhuli (90% pieniin kyliin muuttavista akateemikoista kokee saman) ja sori, tuon tiedon puolivälissä olisi pitänyt selventää, että perheen äiti koki juuri parikin takaumaa Manaaja-henkisestä siskostaan, josta johtuvien traumojen vuoksi hänkin näkee näkyjä, mikä on kaikki, mitä opimme hänestä. Kauhuideasta toiseen poukkoilu vahvistaa, ettei leffa tiedä, miksi tarinan on tarkoitus olla pelottava.

Väitin Se-arvostelussa, että leffa toimisi ilman tappajapelleä, joten kernaasti satuilisin tässäkin, että "stressaantuneet päähenkilöt ovat muuttaneet vääristä syistä ja mielenterveyden järkkyminen on kiehtovinta jännitystä", tai jotakin. Leffasta uupuu tyystin syvyys, joten ideat puuroutuvat. Lähinnä hautausmaan esittelevällä naapurin papalla on sisäinen maailma, ja puhun käytännössä yhdestä kohtauksesta. Pappa on kiltti John Lithgow. Miksi hän luo saatanallisen zombiekissan? Kun "rationalistinen" tohtori vain möllöttää vaiheessa, jossa passiivisuus ei ole perusteltua, pappa päättää itse ottaa epäkohdan puheeksi. Ajatustoimintaa! Sosiaalista älyä!

Iso käytännön totuus on se, että ennalta hyväksyttyä tarinaa vain katsoo (on muutoksiakin, mutten muista kaikkea). Ellei mukana olisi sumukoneella sensuroituja 80-luvun tv-sarjan lavasteita, antaisin näyttelijöille synninpäästön: editoinnin ongelmat eivät kuvauksissa tuntuneet. Ei ole eriskummallista, että lyhyt kohtaus päättyy kesken ja loput dialogista kuullaan tarinaa edistävien välähdysten päällä, mutta tässä tapauksessa se käy esimerkkinä kiireestä. Viimeistä vaihetta edeltävä käänne on dramaattinen ja kun leffa keskittyy hetken yhteen ideaan, sitä ei tarvitse ihmetellä, mitä tekijät luulevat tekevänsä. Toisaalta nämä loppuvaiheen piristymiset herättävät aina sen olettaman, että käsikirjoitus tuherrettiin väkisin alusta loppuun ja jyvän löydettyään sokea kana kieltäytyi palaamasta alkuun polkua merkitsemään.


Ramonesin alunperin esittämä Pet Sematary -laulu on soinut päässäni lopputeksteistä lähtien, mutta fiilistely ei palauta mieleen välähdystäkään uudesta elokuvasta.