Jos unohdetaan se, että The Eye on uusi versio aasialaisesta elokuvasta, voidaan sanoa, että sen idea kuulostaa melko tuoreelta, voidaanhan vaan? Lapsesta saakka sokea viulisti Sydney (Jessica Alba) saa uudet sarveiskalvot, eli näkönsä takaisin. Pimeyteen sopeutuneelle valoisa maailma on pelottava paikka. Mikä on normaalia ja mikä ei? Mistä katsojakaan voi tietää, mikä on vilkkaan mielikuvituksen höyrystämää harhaa, mikä totista totta? No joo - ihan vaikka siitä, että ennen kuin edes tutustumme päähenkilöön, vilahtaa ruudulla harvinaisen tökerö mörkö. Mahdollisuutta Sydneyn luotettavuuden epäilyyn ei anneta. Silmäleikkaus on yhdenlainen tekosyy saada käyntiin tyypillinen amerikkalais-aasialainen kummitustarina, jota kutsutaan kauhuksi nurkan takaa äkkiarvaamatta hyppivien hirmunäkyjen vuoksi. Katso The Ring, katso Kauna, katso tämä, ihan sama.

Leikkauksen jälkeen elokuvalogiikkaa kunnioittavat kummitukset alkavat vainota Sydneytä, joka näkee myös painajaisia ja muotoaan muuttavia seiniä. Joku yliluonnollinen yrittää kertoa hänelle jotakin, kuten aina. Lähimmäiset, eli pääasiassa terapeutti eivät tietenkään usko häntä. Sydneytä ei silti olla päästään pipiksi julistamassa, sillä jostain syystä hän jättää kertomatta maailmalle sen, että hän kuulee ja tuntee ihmeellisiä asioita, eikä pelkästään näe niitä. Näin ainakin ymmärsin. Tosin kun tyttö saa kauhuista tarpeeksi, tuntuu side silmillä pysäyttävän koko hulabaloon.

Päähenkilö helposti ymmärrettävällä vammalla on lahja ohjaajille, jotka ymmärtävät jotain jännityksestä. Kokematon parivaljakko David Moreau ja
Xavier Palud ovat kuitenkin näitä studion orpokodista ostamia ja sieluttomiksi ruoskimia musiikkivideomiehiä (tms.), joiden mielestä tärkeintä kauhuelokuvassa ovat – tietenkin – kauhukohtaukset, siis kohtaukset, joissa katsellaan jotain kummaa ja odotellaan säikähtämistä. No, muutaman kerran The Eye todella onnistuu säpsähdyttämään, mikä on ihan kivaa. Kun päähenkilö näkee huonosti, on kuvakin sumea, ja epäselvät asiat saavat mielikuvituksen liikkeelle. Tämän ohjaajat ovat oppineet aiemmista tällaisista elokuvista, onneksi olkoon. Muuta yritettäessä lipsahdetaan hyvin nopeasti naurettavuuden puolelle. Nauraminen on toki kivempaa kuin tylsistyminen.

Varsinaista tunnelmaa ei synny missään vaiheessa. Katsojalle ei anneta ketään tai mitään josta välittää, kuten ei yleensäkään. Sydneyllä ei ole persoonallisuutta senkään vertaa kuin Alballa, jonka suurin ansio on edelleen kauniit kasvot, vaikka tyttö antaa haastatteluissa ymmärtää, että kunnianhimoa löytyy. Kovin vakuuttavasti eivät sivuhahmotkaan ilmaise ihmiskuntaan kuuluvansa. Yhdellä sanalla voi kuvata heistä jokaista: on pikkuvanha, on katuva, on sarkastinen. Montaa henkilöä leffassa ei olekaan. Varsinkin puolivälissä tyttömme lähinnä säikkyy ja itkee kallonkutistajalle, ja sama uudestaan. Mitäänsanomattomia ovat mörötkin.

Tarinassa on aukkonsa, mutta kehnompiakin käsikirjoituksia on kuvattu. Parempi ohjaaja olisi saattanut johtaa kertaluokkaa kiintoisampaan lopputulokseen. Itse asiassa väitän, että jopa nykyisen materiaalin uudelleen leikkaamalla saisi pelastettua jotain. Useammankin kerran uskoin tunnistaneeni kohtauksen idean: pidin selvänä, miten kohtauksen on tarkoitus toimia, vaikkei se todellakaan toiminut. Dramatiikan tajua joko on, tai sitten ei. Pari hyvää, hyvin toteutettua juonenkäännettä pitävät leffan joten kuten käynnissä, ja loppuratkaisun katsoo ihan jo vapaaehtoisesti.