Kaatuilu-trilogian parhaassa osassa päähenkilö kaatuu. Muiden kaatuiluun reagoiminen alaselkä kaarella on tehnyt keski-ikäisestä karjusta kipulääkkeisiin turvautuvan raunion, mutta silti hänet on paiskaamalla paiskattava ojaan ja sieltäkin käsin hän vannoo nostavansa pystyyn koko vapaan maailman.

Ykkösen nimi viittasi jumalien tyyssijaan. Jumalaakin tulkinnut Morgan Freeman näyttelee nyt Yhdysvaltain presidenttiä. Vaikka "enkeli" on lempinimi presidentin lentokoneelle Air Force Onelle, se ei tule puheeksi, vaan sankaria kuvaillaan presidentin suojelusenkeliksi. Hän raahasi edellisen pressan ulos helvetistä pari kertaa, mutta kun Freemania pommitetaan drooneilla, sankarin pankkitililtä löytyy rupla, joten kaikki uskovat hänen liittoutuneen Putinin kanssa. Maailmanpoliittista tilannetta kommentoidaan parilla sanalla, jos ei erityisen riskaabelisti.

Tähän tarvitaan hyperbolaa. Sarja on ollut sadistinen ja tylsä. Inhosin ykköstä. Valkoinen talo on lattea lavaste toimintaleffalle. Kakkonen laajensi, mutta peri ikävän asenteen, jos mitään muistan - mutta kolmonenpa viihdytti siinä missä John Wickit! Jos rakastat Wickejä, et missään nimessä ole samaa mieltä. Ne kilpailevat tyystin erillisessä visuaalisesti taiteellisessa sarjassa. Wickit saavat allekirjoittaneen kaipaamaan henkilökohtaisempia eli tunteellisempia otteita ja Angel Has Fallen täyttää minimivaatimukset, jotka eivät ole kummoiset. Kyseessä on yhä puhdas toimintapätkä, joka on kaavamaisempi kuin Die Hardin varhaisia jatkeita vastaavat tuotteet, mutta kaavansa Angel hallitsee. Koin jopa surkeimmat mahdolliset kylmät väreet - kahdesti!

Nuokuin hetkittäin. Drooni-isku jysähtelee. Sen sijaan kun sankari pakenee Yhdysvaltain kaikkia viranomaisia valaistulla rekka-autolla, kohtaus ei ole näyttävä, mutta ei niin huonokaan, että se naurattaisi. Uusista tällaisista tapaa uupua hauska machoilu ja muu aistillinen hevonsonta. Sankari onnekkaasti eksyy siihen metsään, jossa majailee hänen erakoitunut hihhulifaijansa Nick Nolte, joka on kiväärien ja miinojen kanssa odotellut tilaisuutta sovittaa syntinsä. Se on hilpeää, eikä se jää irtovitsiksi. Nolte ja Freeman tekevät samat kivat, yllätyksettömät suoritukset kuin he tekisivät korkeassa taiteessa. Jos he uskovat sankarin matkaan vilpittömin silmin, minäkin uskon. (Joskus; jos niin erikseen sanon.)

Olen aina pitänyt Gerard Butlerista - in sleep he sang to me, in dreams he came -, mutta tässä trilogiassa on traagista, miten vähän persoonallisuutta hahmolla on. Tartuin ahneesti kipulääkekoukkuun, joka on merkittävä vain teemallisesti. Hahmo tekee elokuvan pohjavireestä kylmän ja alakuloisen. Nolte ja roistot joutuvat sekoilemaan irrottaakseen hänestä reaktion, mutta suhteellisen hyvin he sen tekevät. Nipotin epäolennaisesta, kuten jäykistä lainvalvojista ja superhyödyttömästä maanlaajuisesta valvontajärjestelmästä, mutta puolet ajasta rytmi on sen verran rapea, että tuijotin vain, ikään kuin osaisin rentoutua. Roistoista tulee hyvällä tapaa rasittavia heidän koettaessa puskea tavoitteet läpi vaikka väkisin ja alkaahan se innostaa, kun kihtinen sankari puskee - virtsan kudoksiensa läpi ja - vastaan. John Wick ei ole haavoittuvainen, joten hän on sankarillinen kuin jauhelihamylly.

Pam pam, rata tata. Tämä toimii. Tämä on 3 tähden rutiinisuorituksen määritelmä. Leffaa ei voi korjata, paitsi vaihtamalla lajityypin hyväksi leffaksi tai tarinan vähemmän yleisluontoiseksi. "Die Hard Valkoisessa talossa" oli surkea idea, mutta "Die Hard siellä sun täällä" ei ole Die Hard, vaikka leffan nimi olisi Die Hard.


Butler on myös Angel of Music. Jos paheksut Oopperan kummituksen ihailua #metoo-ajalla, avaudun hienoista kohtauksista, joiden aikana sitä samaistuu kahteen hahmoon yhtäaikaa, etkä halua kuulla sitä.