Quentin Tarantino oli vauhdissa vuosikymmenen, mutta nyt täytyy varoittaa, että leffa on suhteellisen hyvä (kilpailijoita oivempi), eikä niinkään ehyt. Hullun nerouden sijaan löysin maneereita. Kiinnostuneen tulee opiskella Charles Mansonin kulttia, sillä Tarantino ei sitä selitä, vaikka tapahtumat kytkeytyvät tositarinaan ja hän välittää siitä omalla tavallaan. Kultti murhasi näyttelijä Sharon Taten, jota Tarantino käsittelee fetissimäisesti. Margot Robbien tehtävä on hymyillä niin kilttinä ilopillerinä, että hän voi kävellä tästä suoraan tulevaan Barbie-fantasiaansa. Kun Tate käy kihertämässä yleisölle, joka nauttii hänen hömppäkomediastaan, paljaat jalat tietenkin sojottavat kameraa kohti. Leffateatterin ollessa Tarantinolle temppeli ja jalkojen ollessa hänelle tissit, on hankala kehittää kohtauksesta vertausta, joka ei kuulosta katolisen kirkon skandaalilta.

Se Tatesta pääpiirtein. Laajalla tähtikaartilla on vielä pienempi merkitys: kun Al Pacinot ja kumppanit pokkuroivat, kulttiohjaaja löytää kullekin hetken. Huomio on kahdessa fiktiivisessä hahmossa. Vuosi on 1969 ja Bonanzaa on jäljellä pari vuotta. Rick Daltonin länkkärisarja päättyi elokuvauraan, jonka takkuillessa hän ottaa turpiin muiden tv-sarjojen roistoina. Kriisi on suhteellinen. Kartanossa majaileva Dalton toivoo olevansa oman aikansa Leonardo DiCaprio, mutta sivuroolit sujuvat ja spaghettilänkkärit yrittävät tarjota päärooleja, ja sellaisista tähdistä Tarantino tykkää. Tarantino on pikkutarkasti valikoinut viittaukset ja viritellyt Daltonille yhteensopivaa mytologiaa. Tatesta päätellen se on parempi ajatus kuin todellisen hahmon tutkiminen.

Arvostan DiCapriota enemmän kuin pidän hänestä, mutta Tarantinon tehostetuissa todellisuuksissa hän on aarre. Traileristakin tuttu näennäisen simppeli repliikki "It's official old buddy, I'm a has-been" on Shakespearea hänen lausumanaan. Dalton on maanisdepressiivinen ja harhainenkin diiva, mutta ei ilkeyttään: hän yrittää tehdä hyvin sen, minkä hän osakseen kokee. Hahmo voisi helposti olla elokuvan ainoa idea. Jos jälkikäteen pohdit, mikä oli hänen matkansa ja oliko se järkevä ja uskottava, helpoin tapa tehdä sovinto leffan kanssa on ajatus "Tarantino nyt on Tarantino".

Brad Pitt näyttelee Daltonin stunttimiestä Cliff Boothia, joka on perinteisempi Tarantino-hahmo, tai; kovempi ja makeampi Pitt, kuten Samuel L. Jackson on Tarantinon versiona ääri-Jackson. Boothilla on väkivaltaista ja kyseenalaista historiaa, mutta hän on korostetusti ja ironisesti Daltonin luottomies, joka putoaa hevosen selästä ja hoitaa muunkin, mihin Dalton ei veny. Moni lähtisi tutkimaan miesten ystävyyttä kehittämällä Boothille alemmuudentunteita, mutta Tarantino kunnioittaa Boothia kuin kuuluisaa vaimoa suurmiehen takana. Omalla ajalla Booth päätyy länkkäreiden entiselle kuvauspaikalle, jossa parveilee nykyään (Mansonin johtamia) hippejä. Mihin maailma on menossa ja sitä rataa.

Kuulin etukäteen, ettei Bruce Leetä käsitellä kunnioittavasti, joten bongasin parikin perustelua asialle. Uskon muunkin olevan selitettävissä, mutta 1. katselukerta on tärkein ja näin saumoja tyylivaihdoksissa ja koin Tarantinon olevan liian huolissaan katsojan mietteistä. Selkein esimerkki siitä on se, että kun herra jännäreiden erikoisherra on vähällä luoda draaman, hän kompensoi esittämällä runsaasti koomista väkivaltaa Daltonin uralta. Sano, miten leffa kommentoi väkivaltaviihdettä, tai sano, että Tarantino tahtoi päästä leikkimään lapsuuttaan - minä katsoin ne kohtaukset ensisijaisesti hymähdellen, koska pidin selvästi kiinnostavampana Daltonin mielenmaisemia. Yhdessä hienossa kohtauksessa Dalton pillittää jutellessaan nuorelle vastanäyttelijälle. Dalton voisi olla muunkin alan tähti, mitä näihin ansioihin tulee, mutta Tarantino pysyy teemoissaan.

Kun leffa julkistettiin, ensimmäinen olettamani oli se, että yksi sivujuoni käsittelee Charles Mansonin harhoja julkisuudesta. Hän tahtoi olla muusikko. Hän tahtoi pärjätä Hollywoodissa. Mikä olisi loogisempaa, kuin tämänniminen episodielokuva sellaisesta psykopaatista ja tuhoon tuomitusta nuoresta tähdestä ja parhaat päivänsä nähneestä tähdestä? Ei ainakaan tämä elokuva. Et välttämättä edes huomaa, kuka on Manson. Nautittavasti viipyilevää ja toisinaan provosoivaa kohtauskokoelmaa voi verrata Pulp Fictioniin, kuten Tarantino on tehnyt, mutta alamaailman törttöilyt hän rajasi osuvammin.