Agentti Luke Hobbsin ja Dom Toretton veljesrakkaus sykähteli, mutta Dwayne Johnsonin ja Vin Dieselin välit jäätyivät. Viis siitä, että psykopaatti Deckard Shaw tappoi Toretton kamun: Shawista tuli perhettä jo. Johnson haukkui sarjan miehiä herkkupyllyiksi (candy ass), mutta tykästyi Jason Stathamiin, joten nyt Hobbs & Shaw paahtavat kahdestaan ilman Toretton eli Dieselin perhettä. Idris Elban näyttelemä, HAL 9000:n komentama ja luodinkestävä ninjakyborgi Brexit Lore aikoo tuhota ihmiskunnan. Fast & Furious Presents: Hobbs & Shaw (lausutaan Fäst & Fyriöys Resents: Hopsansaa) on takuumurea. Mielipiteeni F & F:stä on vaihdellut, mutta Johnson tapaa toimia pääosassa, eikä ohjaaja David Leitch (John Wick, Atomic Blonde, Deadpool 2) ammu ohi.

Johnsonilla & Stathamilla on eroa kuin kiveksillä, joista toinen roikkuu alempana. Asiaa korostetaan jaetun ruudun prologilla, jossa he heiluvat synkronoidusti vitsienkin ollessa vastaavia. Teema jatkuu, kun pojat haukkuvat toisiaan, vaikka kummankin kaljussa on sama sänki ja läppä virtaa samasta kynästä. Kumpikin kuulemma vahtii neuroottisesti sitä, että leffat esittävät heidän riittävän kovina suhteessa materiaaliin. Yhtäläisyyksiä seurattuani pehmennän, että Statham saa enemmän huitomista ja Johnson koomista pullistelua, kuten on loogista. Rapsuta vasenta kivestä: oikean liikerata on laajempi.

Tyhjäkäynti on minimaalista. Simppeli juttu ansaitsee selityksen. On tärkeää, että pidämme supersankaritason PG-13-toiminnasta, jota on pirusti. Kahdesta tappelusta toinen johtaa tappeluun ja sitten seinä räjähtää ja kaikki tippuvat talosta ja takaa-ajo alkaa ja Hobbs & Shaw muuttuivat viimeisestä toivosta lainsuojattomiksi irtovitsien vuoksi...! Tajusitko? Tajusit tarpeeksi. Aivokuvauksessa näkyisi, miten pää reagoi erilailla vauhtiin ja (vaikka vain sekuntien ajan) tyhmään vitsiin, uhoamiseen, lupaukseen seksistä, maisemanvaihdokseen, varusteiden loksahteluun (naks - aah), odottamattomiin vierailuihin, herttaisen piltin kanssa jutteluun ja aiempiin ja ulkopuolisiin asioihin viittaamiseen - eikä leffa jätä montaa sekuntia piikkien väliin. Jos keskittyminen herpaantuu 30 sekunniksi, et välttämättä enää tiedä missä hahmot ovat saati miksi, mutta tiedätkö sitäkään, miksi luet tätä, vaikka tulit nettiin huomisen sään vuoksi kolme tuntia sitten? Lisää, lisää, lisää, lisää! Leffa soittaa meitä kuin harppua helvetistä. Jos joku ehtii räplätä kännykkää, hän luultavasti kykenisi telepatiaan viitsiessään.

Siinä oli selkeä kuvaus 100 minuutista. Leffa kestää 135. Kuvitellaan, että Arnold Schwarzeneggerin kulta-ajan teos ylittää odotukset. Pistät jo kännykkään ääntä (somettaa!), kun Arska poseeraa huipentavan räjähdyksen hiipuessa taustalla. Hän vaihtaa veriset ja repaleiset vaatteet henkselihousuihin ja tirolilaishattuun. Hän kutsuu meidät matkalle kotimaahansa, sillä vaikka miehen voi viedä Itävallasta, Itävaltaa ei voi viedä miehestä. Arska tanssii alppimaisemissa laulellen "edelweiss, edelweiss, kukka viattomuuden", koska nyt elokuvasta tuli Sound of Musicin uusi versio. Lopussa pahiksia vedetään uudestaan turpiin lohdutukseksi. En ole konserttimiehiä, mutta voisin kuvitella popidolin show'n tarjoavan henkilökohtaisen hetken ennen encorea. Vauhtileffassa neljäs näytös hämmentää ja pakarani vinkuivat kuin pekoni pannulla, mutta kun laulava Trappin perhe pääsi mätkimään, hykertelin taas. Ei pässinpäisen leffasarjan 9. osa bonusroskaan kaadu.

Mitä vielä? Shaw muistelee lapsuutta siskon kanssa, vaikka tämä pätevästi mäiskivä ja uhoava lyyli Vanessa Kirby on 20 vuotta nuorempi ja hän vitsailee, että Shawia nuoremman Hobbsin jutut kuuluvat edelliselle sukupolvelle. Viisikymppisten pallihikipaskiaisten egot eivät salli viisikymppisiä siskoja tai parikymppisiä lapsia - mutta toki Väinö Jormalalla & Jeesus Pikakinkulla on todellisuudessakin kakaroita, jotka dumppaavat heidät vanhainkotiin heti täysi-ikäisinä. Fantasia on hölmö tilatusti, perinteikkäästi ja lopussa kiintoisan röyhkeästi.