Eläintieteellisen museon kesäteatteri esittää: suhteellisen eläväisten raatojen sieluton tulkinta Disneyn Leijonakuninkaasta. Leffa on kohtaus kohtaukselta sama siinä määrin, että seuraavan hetken näkee usein päässään, vaikka ainoa myyntivaltti on "ennennäkemätön visuaalinen toteutus". Uusi versio on 30 minuuttia pidempi yksinomaan tyhjäkäynnistä johtuen. Asian voi sanoa kauniimminkin, mutta paikkansa se pitää.

Esimerkiksi Aladdin-kierrätys antoi Jasminelle kamaripalvelijan, joka näkyi eri puolilla elokuvaa ja muutti monien kohtausten luonteen. Nyt merkittävin muutos on se, että Nala-leijona saa hitusen omaa tyhjäkäyntiä. Kyse ei ole niistä sivujuonista, jotka yrittävät ratkaista huippuunsa hiottujen piirrettyjen teoreettiset epäkohdat, vaan vallasta taistelevat yhä kolme leijonaäijää, joiden narttuhaaremi ei tajua paljoa. Tällä kertaa se hetki näytetään, jona Nala vaihtaa metsästysmaita. Lisäksi lopputaistelu väittää, että hänen ja naispuolisen hyeenan välillä on enemmänkin kaunaa. Ei ole ja matsi tapahtui, kun räpäytin silmiäni.

Vaikka kohtaukset ovat samoja, niistä on tietoisesti poistettu "liian persoonallisia" silauksia ja toisinaan silaukset eivät toimi, vaikka niitä haettaisiin. Kun Simba joutuu syömään matoja piirretyssä, hänellä on ennakkoluuloja ja ällötyksen väreet voi aistia, mutta sitten hän ilahtuukin mausta – hakuna matata. Uudessa versiossa leijona syö madon. Nyt hän on madonsyöjä. Peukkua sille, että Pumba haisee takaumassa ja Mufasan pilvijyrinästä tarjotaan versio, sillä pääosin juuri sellainen on silpaistu. Kokonaan animoitu fantasiamusikaali, jonka pääasiallinen tavoite on uskottavuus, on syy jäädä sänkyyn itkemään.

Vaikka pidin ohjaajan Viidakkokirjaa väsyneenä, Leijonakuninkaan ensimmäinen mainos innosti. Se on selitettävissä. Kun tahdot tutkia, miten uskottavia animaatioeläimet ovat fantasiassa, Nooan arkin ohella "Tie elämään" on täydellinen hetki kopioitavaksi: eläimet saapuvat kumartamaan leijonaprinssille. Uusi leffa totisesti on inspiroiva teknologiademo (voi pojat, jos Tarzanin oo-lio-li-oo saisi tällaiset elukat liikkeelle!) parin minuutin ajan, kunnes olemme vaiheessa, jossa piirretty muuttui tunnetilasta oikeaksi elokuvaksi persoonallisten hahmojen keinoin. Niitä ei tule. Tahdoin kotiin.

Animaatioista nauttivat pääasiassa lapset, japanilaiset ja autismin kirjoon kuuluvat, koska tunnereaktiot ovat selkeitä. Viidakkokirjalla ja Leijonakuninkaalla ohjaaja Jon Favreau keksii todellisuuden uudestaan kuten Pelle Peloton keksi paskemman talon yritettyään parannella eväsretkeään. Favreaun elukoista ei ota tolkkua, ellet valmiiksi tiedä, mikä on meininki. Uljas musiikki ja muutama ääninäyttelijä ylläpitävät Leijonakuninkaan henkeä siinä määrin, että tahdoin sulkea silmät ja nauttia kuunnelmasta. Jos päinvastoin tuijotin eläimiä ja koetin nauttia animaattoreiden ammattitaidosta, provosoiduin.

Kehonkieli tuntuu animaatiolta ja kasvot tyrivä animaatio on rikos. Toisinaan joku saa avata suun ammolleen todistaakseen, että ääni, joka ei rimmaa, tulee hänestä - ihmeellistä. Kunnioitan komeimpia kuvia vain vakiotuomiollani "toimisi Windowsin taustakuvana", mutta Windowsista puheenollen, 60 hertsin 4k-luontovideo on YouTubesta katsottunakin fantastisempi kuin tämä fantasiaelokuva. Siinä sivussa tulee selväksi, mitä on fotorealismi. On jopa mahdollista väittää, että oikeiden eläinten tunnereaktiot ovat teatraalisempia, sillä leffassa kissapedot imitoivat Tonnin seteli -sketsin Heikki Silvennoista, kun taas luontodokumentissa ympäristöä tarkkailevan ja haukottelevan jellonan fiilikset oikeasti välittyvät: eläimet ensinnäkin tapaavat liikkua nopeammin maneerista toiseen kuin esitelmöimään unohtuvat ihmiset.

En voi mennä alle kahden tähden musiikista johtuen. Leffa antoi syyn renkuttaa klassikoita todellisuudessa ja mielipalatsissa, kunnes katsoin Catsin ensimmäisen trailerin reilut 10 kertaa ja vaihdoin levyä.