De Lirium’s Order ei ole päästänyt fanejaan helpolla. Lähes 20 vuotta toiminnassa ollut yhtye ei ole
julkaissut olemassaolonsa aikana kuin neljä studioalbumia, jonka takia uutta musiikkia on saanut
vuosien aikana odottaa pitkään ja hartaasti. Tämän lisäksi bändin ulosanti on kokenut muutoksia,
jotka eivät välttämättä ole miellyttäneet metalliryhmän pidempiaikaisia faneja. Alkuvuosien rujo ja
teknisellä osaamisella kyllästetty death/thrash metal kun on viimeisimpien julkaisujen myötä imenyt
sisäänsä myös erikoisempia elementtejä, jonka myötä materiaali on tätä nykyä hyvinkin erilaista
alkutuotantoon verrattuna.

Helpolla kuulijaa ei päästä myöskään bändin neljäs studioalbumi Singularity. Haastava albumi
vaatii kypsyttelyä niin sävellysten kuin sanoitustensa puolesta, sillä kumpikin osa-alue ottaa
aikansa auetakseen. Singularity onkin monella tavalla hämmästyttävä paketti erityisesti kuulijalle,
joka ei ole yhtyeen tekemisiin viime vuosien aikana perehtynyt. Muutokset varsinkin alkupään
tuotantoon tuntuvat suurilta: soundipuoli on aiempaa selkeämpi, mukana on puhdasta laulua ja
kappaleista löytyy myös rauhallisempia hetkiä. Ensimmäiset kuuntelukerrat menevätkin albumin
yleistä ilmettä ihmetellessä.

Singularity paljastaa hienoutensa vasta ajan myötä. Käynnistysvaikeuksien jälkeen albumi
osoittautuu tiukaksi levytykseksi, jonka vahvuudet löytyvät monipuolisista ja hienosti toteutetuista
sävellyksistä, jotka myös muodostavat kiekolle mielenkiintoisen ilmapiirin. Albumi tuntuukin
kansikuvansa mukaiselta seikkailulta tähtien sylissä, jossa leijutaan hankalasti hahmotettavien
muotojen sekä luotisuorasti tikkaavien linjojen seassa. Tämä monipuolisuus on albumin suurin
voimavara, sillä kiekolta löytyy sopivassa suhteessa nopeaa kaahausta sekä rauhallisempia
suvantokohtia. Sävellykset ovat ilahduttavan ilmavia, sillä jokaista hetkeä ei ole täytetty
sävelmassalla. Väliin mahtuu myös merkitsevää hiljaisuutta. Näistä aineksista on rakennettu
useampikin huippukappale: lähes äänennopeuteen kiihtyvä Surfaced, erilaisia tunnelmia esittävä
Orion’s Cry, veikeä akustinen välipala Acoustic Medley sekä kitarapuolellaan kylmiä väreitä
synnyttävä The End of Time ovat hienoja vetoja.

Useampien hyvien kappaleiden vastapainoksi albumilta löytyvät myös omat murheensa. Osa
ongelmista on pieniä vikoja siellä täällä: albumin konsepti ja vaikeaselkoinen tekstipuoli ei onnistu
joka käänteessä nappaamaan mukaansa, puhtaat lauluosuudet tuntuvat aavistuksen päälle
liimatuilta ja välillä sävellykset tuntuvat nykivine tahtimuutoksineen lähinnä kummeli-progelta.
Suurin kitka liittyy kuitenkin kiekon elinkaareen. Vaikka Singularity on mielenkiintoinen ja nautittava
kokonaisuus, tarjoaa se lopulta niukasti mitään ikimuistoista. Hyviä kappaleita on useampia ja
kiehtovia irtokoukkuja vieläkin enemmän, mutta kiekko ei täysin imaise mukaansa. Albumin äärellä
viihtyy aikansa, mutta pitkässä juoksussa se ei enää jaksa vetää puoleensa.

Kaikesta huolimatta on kunnioitettavaa, kuinka valtavan urakan De Lirium’s Order on tehnyt uuden
albuminsa kanssa. Singularity on kunnianhimoinen kokonaisuus, jonka ennakkoluuloton
lähestymistapa herättää suuria odotuksia yhtyeen tulevaisuutta kohtaan. Vaikka tyyliä on rukattu
uran varrella, voi viimeistään nyt turvallisesti todeta, että De Lirium’s Order on matkaamassa
oikeaan suuntaan. Singularity on lopulta varsin hyvä albumi.