Happy Death Day myönsi olevansa Päiväni murmelina -kopio ja 2U myöntää hakevansa Paluu tulevaisuuteen II -henkeä. Murmeli on lajityyppi Saiturin joulun tavoin: kun kaikki mulkut ovat saaneet opetuksen menneen, nykyisen & tulevan joulun aaveilta, pistetään heidät aikaluuppiinkin. Murmelin murhaversio Happy Death oivaltaa oikein kaksi kliseetä, kun ylpeä narttu on se, joka kehittyy ihmisenä kuollessaan toistuvasti. Ensimmäinen osa kiinnosti, mutta unohdin arvostella sen ehkäpä tappajan vauvanaamiosta johtuen. Kun puukkohipan makuun pääsin, kaikki kelpasi, kunnes pohjanoteerausten jälkeen näin Valentinen (2001) naamarin ja sanoin juu-ei-tod. Vauvanaamari tuo mieleen sen. Ja nyt, leffat nähtyäni, lisään: kun murhaajan sukupuolikin on salaisuus, pistä hänet repaleiseen kaapuun kuten Scream, äläkä pöksyihin & paitaan.

Murmeli-kopiot voivat mennä asiaan ja jättää aikaluupin selittämättä. Kun ykkönen alkaa asetelmallisella kävelyllä kampuksen halki, tietäjä tietää jo näkevänsä kävelyn 10 kertaa. Murhaajan paljastaminen ja yksityiselämän opetukset takkusivat, mutta Tree-tytön oli löydettävä selviytymiskeino ja muu oli maustetta. Jatko-osassa taustalla vilahdellut nörtti Ryan saa oman kävelynsä ja pian puukosta. Ei se yhtä jäynää ole kuin Final Destination -aloituksen näkeminen 5 kertaa, mutta luuppi on iso idea ja ylipitkät kauhusarjat ovat roskaruokamainen nautinto. Treen johdolla kaverit koettavat auttaa Ryania. Sitten 2U esittelee uusia sääntöjä - toistuvasti. Se on hykerryttävää, kunnes ähky iskee.

Peruskivi, jonka varaan uskoni laitan, on se, että päivä kulkee täsmälleen samalla lailla, ellei luupin uhri muutoksia tee. Loppupuolella sääntö rikotaan, tai sitten alustus on epäselvää, eikä tällä saavuteta mitään olennaista, vaan rike johtaa ylimääräiseen kiihkoiluun ja kehnoon sketsiin. Ilmeisesti leffa päätti kestää vaikka väkisin 90 minuuttia + tekstit. Aivoni naksahtivat päältä. Kun usko menee, pienetkin epäkohdat rassaavat ja rytmihän on mitä sattuu alusta saakka.

Tällä kertaa luuppia itseään käsitellään sci-fihenkisesti. Siinä sivussa pohditaan, missä määrin kohtaloa kannattaa muuttaa, jos aika ja avaruus saadaan hallintaan. Puukkomurhajuoni jää taustalle, joten kovastipa kiinnosti, kun sankarit taas vaihteeksi päättivät sotkeutua siihen ilman suunnitelmaa. Ideat eivät rimmaa. Kun hahmo sanoo, että tämä on kuin Paluu tulevaisuuteen II, muistelet todennäköisesti sitä, kun Marty McFly väisteli itseään suorittaessaan uutta tehtävää tutussa paikassa. 2U esittelee tempussa tarvittavat elementit, mutta unohtaa toisen, eikä mainitse sitä myöhemmin. Jo ykkösessä on muutama outo kohta ja luonnostelmallisuus kasvaa kunnianhimon tahdissa. Tämä musta komedia on lapsille sallittu (PG-13), joten kulttimaine koetetaan ansaita juonella (!).

Jessica Rothen hallittu ylinäytteleminen pelastaa paljon. 2U elävöittää sivuhahmot hieman edeltäjäänsä paremmin, mutta ei edelleenkään onnistuu siinä murmelimaisessa tempussa, että paljastukset hahmoista tuuraavat hahmonkehitystä, useimpien unohtaessa kaiken toistuvasti. Romanssi on joutava. Roistot eivät tunnu miltään. Rothe on kuitenkin hervottoman hauska saadessaan diivamaisen kiukunpuuskan piinan jatkuessa. Hän myy Treen vaihtelevat fiilikset mukaanlaskien herkät tunteet vanhempiin liittyvän sivuraiteen aikana. Hän ankkuroi, mutta kyllä meri myrskyääkin. Sillisalaattimaisuus jättää ristiriitaisiin tunnelmiin. Tekisi mieli kommentoida käsikirjoituksen useimpia rivejä.

Aikaluuppi ei tekisi parempia ihmisiä niistä mestareista, jotka märehtivät jokaista asiaa muutenkin, mutta luuppiin joutaisivat kaikki tietäjät! Aikanaan pikkusiskokin nöyryytti väittämällä, ettei lippalakki ole lippalakki ilman 8 raitaa! Jokaisen pitäisi päästä puolustamaan sellaisia mielipiteitään luupissa.