Ou jee, beibi, Shaftin Oscar-palkittu tunnusbiisi palauttaa urbaanin viidakon svengin selkäytimeen, kun hän ampuu pari laukausta ja muija sanoo, että olet niin paska isä, että lähden vauvan kanssa lätkimään. Aloitus se on tämäkin. Aloitetaan seuraava James Bond tappelulla, jossa tunnari säestää Bondin intensiivistä kierimistä alas rappusia ja sitten tädättädää-tädää-huipentuma pärähtää, kun häntä potkaistaan munille ja hän vaikka kuolee.

Se oli vuosi 1989. Montaasin mukaan sittemmin on nähty lähinnä isättömiä jouluja, Obama ja meemejä, mutta annetaan peukkua sille, että yksi vilahdus on tunnusbiisin säveltäneen Isaac Hayesin South Park -hahmo Chef. Vauvasta varttuu Jessie T. Usherin näyttelemä nuori Shaft, joka on FBI:n data-analyytikko ja metroseksuaali, joka tilaa drinksuliinin naisseuralaisen kiskoessa viskiä ja jonka punaiset farksuliinit mä oon aina tahtonu. Hänen vanha ystävänsä ehtii sanoa "olen ok" ennen kuolemaansa, joten hän ei pidä kuolemaa onnettomuutena. Isin apu kelpaa, koska niin on kirjoitettu. Isä & poika eivät ole tavanneet sitten edellämainitun, mutta nyt he ratkovat rikoksia yhdessä ja näön vuoksi sanotaan, ettei isättä varttumista silti voi unohtaa. Kovin on luonnosteltua kaikki.

Jos tavoitteena on nostalgia, Shaftin tulee olla kollien kolli: kuumempi kuin Bond ja viileempi kuin Steve McQueen. Vuoden 2000 version tuottajat varoivat loukkaavansa ketään, joten Samuel L. Jacksonin Shaft vaikutti aseksuaalilta tuotteelta (tai ainakin jäi mieleen sellaisena). On hupaisampaa, että Shaft Jackson on nykyään sadistinen sosiopaatti ja sellainen miesten mies, jonka on vähän väliä mölistävä pillusta ja epäiltävä kaikkia itseään hintelämpiä homoiksi. Leffa ei tavoittele ennätyksiä huonon maun saralla, mutta ei myöskään asetu selkeästi kummankaan Shaftin puolelle, joten on siinä tiettyä ulkoelokuvallista jännitystä, kun Shaftit puhuvat toistensa elämäntavoista ja muun muassa epäilyttävästä moskeijasta. Kaavamainen sanailu miehen mitasta pyöräyttäisi silmiä, ellei leffa kiikkuisi arveluttavalla rajalla.

Jackson on aina 90-prosenttisesti sama Jackson, mutta loppusiivu vaatii oikeanlaista huumorintajua. Leffa on periaatteessa romanttinen komedia, jossa isä ja poika edustavat mahdotonta yhtälöä ja käyvät läpi ihastuksen vaiheet kehittyäkseen houkuttelevammiksi vaihtoehdoiksi myös naisilleen. Toimintakomediaksi tätä voidaan väittää vasta huipennuksen tienoilla. Ottaen huomioon nykyanimaatioiden eeppisyyden, olet 6-vuotias ja/tai lääkityksessä, jos innostut tarjotuista paukahduksista, mutta pari sekuntia räyhä tukee huumoria. Roistoja riittää niitettäväksi ja noin muuten salajuonella on väliä kuin sillä, näkyykö taustalla kaupunki vai maatila. On ihan sama, mikä lasketaan tarkoitukselliseksi huumoriksi: koin hihitteleväni huonoudelle, mutta en vihakatsovani.

Richard Roundtreen tulkitsema oikea Shaft (nostalgisen määritelmän mukaan) esiintyy vasta huipennuksessa. Pappa on lähes mutkattomasti kovanaama, joka ottaa asiat niin kuin ne ovat. Hän ei tosin ole enää Shaft Jacksonin setä, vaan selityksen mukaan isä: sitä tietoa kannatti pantata sukukokouksissa, sillä Roundtreellä ja Jacksonilla on ikäeroa 6 vuotta. En helly nimeämään naisnäyttelijöitä, sillä yritykset päteä osastolla ovat sitä tasoa, että pelasteltava prinsessa suusanallisesti tiedostaa, että nyt ei kannata olla tyhmä narttu. Sopimattomuus on härnäystä tai viatonta makuasioiden puolelle menemistä. Blaxploitation-buumin peruskiven jälkeläinen ei lopulta edusta minkään sortin "riistoviihdettä", kun tissitkin tukevat puheenaihetta ja nuoren Shaftin pointti on se, ettei sankarin tarvitse tehdä korvamerkitysti mustia ja miehisiä juttuja, kunhan hän tekee työnsä.