Runsaista lähikuvista huolimatta Nicole Kidman on uskottava sekä nuorena salakyttänä että vanhempana versiona, joka on imenyt 17 vuotta kossua ja sikaria sattuneesta syystä. Meikkaajia pitää kiitellä, mutta mistä? Pidän eniten mielikuvasta, jossa 52-vuotias tähti hiotaan ja tervataan Aquamania ja muita glamouria tihkuvia rooleja varten, mutta sitten hän filmaa trillerin, jossa saa vain räkäistä eiliset nuuskat huulesta. 52 - 17 = 35 ja se on klassista Hollywood-logiikkaa, että 35-vuotias sankari on parisuhdetta vasta miettivä märkäkorva. Jos kytän on tarkoitus olla nuorempi, sekin menee läpi, mutta silloin pubitikkaversio on vasta nelikymppinen, mikä on jo karua (elokuvien, jos ei Suomen standardeilla). Meikkipalkintoja tulee mm. uskottavasta mummorasvasta, mutta Kidmanilla on sitä punaisella matolla, vaan ei elokuvassa? Taikaa.

Nuorehko Erin Bell soluttautui pankkirosvojen jengiin mieskollegan kanssa. Se on vaiheittain avautuva mysteeri, mikä meni niin metsään, että sielu murtui ulos nenästä, mutta varhaisena vinkkinä ukkoa ei maisemissa näy. Vanhan Bellin matka alkaa, kun kirjekuoresta löytyy värjääntynyt seteli ja maisemista ruumis, jonka murhaajan hän väittää tietävänsä. Bell uskoo vihollisensa palanneen, joten hän arkisesti seuraa johtolankoja ja ajautuu tiukkoihin saumoihin. Rakenteessa on muutama tarpeeton ja tympäisevä temppu, mutta se selkenee vasta lopussa, ja yleisesti ottaen pihtaus & paljastelu on johdonmukaista, päähenkilön ollessa selkeä pääasia. Jännittävä mysteeri on se, etsiikö Bell sovitusta kyttänä vai The Punisherina.

Sivujuonessa hän yrittää huolehtia etääntyneestä tyttärestään, joka seurustelee Teeny Weeny String Bikini -Güntherin kanssa. Se on osuvaa, tyttären kärsittyä mökötyksestä eniten ja jälkeläisen ollessa syy elää ihmisiksi kamikazeiskun sijaan, mutta tunsin myös, että elokuva ahnehtii liikaa draamaa liian myöhään. Pisteestä pisteeseen syöksähtelevä jännäri toimii vihjailun varassa, mutta kun kortit on lyöty pöytään ja hahmot ryhtyvät muistelemaan mielikuvituksen varaan jäänyttä aukkoa Bellin elämänvaiheiden välissä, herää kysymys, olisiko draamaan kannattanut panostaa, jos se kiinnostaa. Kun tytär sanoo, ettei hän muista mitään lapsuudestaan, ensimmäinen ajatukseni oli, että näyttelijä kritisoi käsikirjoittajaa, joka maalasi taustoja telalla.

Bell on tuuliajolla selvästikin, vaikka hänellä on suunta aina, kun häntä seuraamme. Naama perustelee, mitä hän tekee, mutta mikään ei täysin perustele matkaa nuoresta kaunottaresta ruokkoamattomaksi räyhämuijaksi. Visionäärinen kalsarikännimontaasi voisi kummasti tukea pimpelipom-tason tulkintoja, joissa teos on jotain taiteellisen yleispätevää, kuten tutkielma traumojen perhosvaikutuksista äidin ja tyttären suhteeseen. Loppupeleissä Destroyer on illuusio monitasoisesta tarinasta ja asiallisesti kehystetty suoritus, eli ns. Oscar-täky, mutta ei kiinnostava hahmo itsestäänselvyys ole, joten plussan puolella ollaan. Kidman toisinaan aidosti katoaa suorituksen ja meikin yhdistelmään, joten tuttavuus on tuore.

Ohjaaja Karyn Kusama esitteli maailmalle Michelle Rodriguezin Girlfightilla ja pääsi tyrimään naisten tehosteleffan Æon Fluxin "silloin kun niitä ei tehty". Toivottavasti hän ei ole mustalla listalla: Destroyer on kihtistä masennuspornoa, mutta hänellä on sisällään tilipäiväkin. Hänellä on mainio tuntuma väkivallan ja sen uhan painosta, Kidmanin toki tukiessa väkevillä reaktioilla, jotka ovat ratkaisevasti erilaisia elämäntilanteissa. Tytöt painavat ikään kuin pääpiirtein vastaava teos ei valmistuisi kolme kertaa päivässä, joten huippuhetkinä jakamaton huomioni oli heidän. Olin kohteliaasti kiinnostunut myös edellisestä (melkein) katsomastani kyttäjännäristä Dragged Across Concretesta, mutta kirjaimellisesti unohdin katsoa sen loppuun vuokra-ajalla. Tähti ei riitä koukuksi enää, mutta oikea suoritus riittää.