Netflix levittää kiiteltyä australialaista sci-fiä maissa, joissa siitä ei maksettaisi. Alku on lupaava. "Mother" on robotti, joka valitsee ihmisen alkion kymmenistä tuhansista ja ryhtyy kasvattamaan tytärtä bunkkerissa maailmanlopun jälkeen. Tavoitteena on tunteva, suoraselkäinen, länsimainen yliopisto-opiskelija, jonka edeltäjät vastustivat maailmanloppua Twitterissä. Robotilla on professorimainen ymmärrys tunteista, mutta monia tosielämän professorimaisuuksia osaavammin se hyödyntää tietoja ja tarjoaa emotionaalista tukea. On luontevaa tulkita, että "CPU on neuronettiprosessori, oppiva tietokone", kun robotti ilmoittaa harjoittelevansa ennen suurperhettä. Tytär nimeltä Tytär saa kontaktia vanhaan maailmaan tv-ohjelmien kautta, joten entisöintiprojekti on selvästikin alkamassa. Selvästikin.

Kuvitellaan, että leffalla on ohjenuorana vain arvosteluni ensimmäinen kappale. Ohjaajaa kielletään lisäämästä skenaarioon mitään isoa. Tavoite on herättää se henkiin. Hommahan sujuu. Robotti on sympaattinen ja moitteettoman uskottavasti robotti, eikä pallopukunäyttelijän kuori. Clara Rugaard on asiallinen Eeva, joka voidaan seuraavaksi heittää Spider-Manin näköisten Aatamien rinnalle ja ehkä hänestä tulee uusi Portman & Knightley. Mieleni lepäsi robotin ja tyttären harmonisissa hetkissä, koska suljettu bunkkeri on fantasioista kauneimpia. Toki tytär kyseenalaistaa äidin totuudet ja yrittää etsiä itseään, mutta mitä jos muuta ei ole? Eikö tämä voisi olla simppelisti The Sims ja lypsää idean kuiviin? Pieni muurahaisfarmi vain.

Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen ongelmat kasaantuvat vähitellen. Kaikki käänteet - mukaanlaskien viimeisten minuuttien selvennykset - ovat arvattavissa ennen puoltaväliä, mikä olisi annettavissa anteeksi, jos pyörä pyörisi dramaattisesti. Mukana on myös Hilary Swank. Hänellä on sama kampaus kuin tytöllä, jos maailmanlopun hiellä höystettynä. Tyttö tosiaan on koeputki-ihminen, eikä Swankin kadonnut tytär, joten käy läpi neljä muuta vaihtoehtoa: aikaa on. Kliseisyys ei koskaan ole ongelma kerronnan junnaukseen verrattuna. Näennäisesti jotakin on koko ajan tapahtumassa, mutta käänteitä ei ole montaa, ne vain kestävät.

Tapaamisen hetkellä robotin on määrä edustaa turvaa ja logiikkaa ja Swankin rosoista todellista inhimillisyyttä, tytön miettiessä kuinka reagoida. Swank on pippurinen ja vakuuttava. En vain kaivannut Fallout Shelteriä The Simsiini. Kameranaamainen robotti on kiehtova, kun käytöksessä on häivähdys herkkyyttä, koska ihmisistä oletettavasti välittävinä kuvittelemme sen oppineen tärkeän jutun. Kun kone sen sijaan osoittaa täyttymättömistä tarpeista vihjaavia pikkumaisia piirteitä, asia vaatii perusteluja. Olisi aikaa osoittaa, että tytär vaikuttaa robottiin joko siten, että robotti matkii tyttären oikkuja, tai siten, että robotista kehittyy omistushaluinen vaiheittain. Tarinan yksityiskohdista ja tavoitteista voidaan keskustella ja saivarrella, mutta loppupeleissä en simppelisti uskonut tähän matkaan. Valittu totuus robotista on yhtä kiinnostava kuin muutkin mahdollisuudet, mutta toteutus ei ole.

Sillä ei ollut väliä, jatkoiko leffa sanallista vihjailua laajemmasta tarinasta vai tarjosiko se lopultakin visuaalisia todisteita: kaikki se on nähty joka tapauksessa. Tylsistyin. Siedettäväksi tämä on luokiteltava johtuen tehokkaasta alusta, hyvistä näyttelijöistä ja ehkä siitäkin, että tarina pakottaa esiin monta vanhaa ajatusta. Selkein odotukset liian korkealle nostava hetki on se, kun robotti esittää tyttärelle pari vanhaa moraalista kysymystä oppitunnin aikana. Sci-fin tehtävä on tehdä juuri niistä entistä kiehtovampia. Nämä asiat tapahtuvat aina syystä, mutta syystä pitäisi nauttiakin.