Elokuvan jälkeen salissa istui synkkä mies synkkine suunnitelmineen. Äitinsä ei ollut noin valikoiva. Nyt tapahtuu paljon ja äkkiä! Miekkaa kaulaan, ruoskaa selkään!

Yritän vaihtelun nimissä jättää suosikkileffojeni listalta pois ne Disneyn piirretyt, joihin en samaistu syvästi. Dubattu Aladdin tunkee mukaan, koska en fyysisesti pysty katsomaan sitä englanniksi: se on intohimoa. Pari viikkoa sitten kirjoitin kaljoissani pienen (tätä arvostelua pidemmän) johdannon, joka kirosanoista ja epäolennaisesta siivottuna menee näin: rakastan Robin Williamsia, mutta virtsaan hänen haudalleen ennen kuin katson Aladdinin ilman Veskua.

Kierrätys kiinnosti, koska se ei ole oikea Aladdin. Will Smith on ihan kiva näytellessään toista lampun henkeä, joka kävi saman amiksen kuin Vesku ja heittää siksi samat biisit. Smith näyttelee henkeä omalla naamallaan kuten Vesku - Williams vain sönkötti huonoa läppää Veskun suorituksen päälle.

Vastaavasti Mena Massoud on symppis arkisista itsetunto-ongelmista kärsivänä nolona Aladdinina, kunhan hän saa sellainen olla. Piirretty Aladdin on virallisesti Tom Cruise heterona: hirmuisen itsevarma ja leveästi virnistelevä pomppija. Kun hän aistii, etteivät jutut uppoa Jasmineen, hän rauhoittuu, mutta kun hän saa Jasminen taikamatolle, se on heti maailmanympärysmatka. Siunaisin sen, jos mattolaulu symboloisi eri asiaa erilaiselle Aladdinille, mutta leffa toistuvasti pakottaa itsensä raiteille. Dialogi kuulostaa joskus sloganeilla kommunikoimiselta.

Alussa kertoja hädin tuskin vaikenee, kun Ihmeiden onkalo jo sönköttää, että meihin selin seisovan Jafarin on löydettävä "hiomaton timantti" - ja päällä pyörivät yhä alkutekstit. Tuskin on tehokkaampaa tapaa ilmoittaa, ettei ohjaaja Guy Ritchie ymmärrä alkeita. Jafarin ja Jasminen hyvin tehokkaat esittelyt on silpaistu kokonaan. Muistan, kuinka vaahtosin Ihmeiden onkalosta tietokonetemppujen ollessa uutta: nyt onkalo ei edes liiku. Aladdinin esittelevässä musikaalinumerossa on akrobatiaa ja bollywoodmaista väriloistoa, mutta tappiomielialan höystämänä se maistuu siltä, kuin leffa kulkisi puolinopeudella ja Aladdin palaisi esittämään vanhan hittinsä 20 vuotta sen jälkeen, kun selkäreuma lopetti aktiiviuran.

Tällä naamalla ei ole varaa antaa ensivaikutelmien jyllätä. Toimivista ideoista mainittakoon se, että nilkkipummi-Jafar kertoo olleensa varas. Kun hän puhuu Aladdinille, se vaikuttaa ulkoistetulta sisäiseltä monologilta: hän näkee Aladdinissa itseään ja on ylpeä julmista valinnoistaan. Muun muassa Aladdinin ja Jasminen tutustumista yritetään syventää vastaavasti, mutta 40 ylimääräisestä minuutista vain pari osuu maaliin muiden torpedoidessa rytmin, joka on Disneyn parhaissa piirretyissä pakotetusti täydellinen, jottei enempää tarvitse piirtää. Eniten kärsii taikuuden logiikka:

Jälleen Aladdin huijaa bonustoiveen ja henki käyttää yhden itse heppoisin perusteluin. Olosuhteet ovat samat. Mikään ei ole uutta, paitsi kankeus: Aladdinin huijaus selittämällä selitetään siihen reagoimisen sijaan ja henki ryhtyy väärentämään todisteita ennen omaansa, alleviivaten sen, ettei sääntöjä ole. Kaiken huippu on se, kun Jafar toivoo olevansa sulttaani. Alunperin hänelle taiottiin sulttaanin kuteet ja sillä sipuli, tarina kulkee. Nyt muut alkavat pohtia, tuliko hänestä sulttaani. Henki ei siis tehnyt mitään.

Jasmine on Miss Maailma, joka tahtoo olla YK:n presidentti. Naomi Scott toteuttaa tylsän vision moitteettomasti. Piirretyn nähtyäni intoilin, että kerrankin Disneyn prinsessa saa olla hauska: viittasin simppelisti kohtaukseen, jossa Jasmine reagoi fiksusti ja näyttelee kajahtanutta, sillä hetki tuntui tuoreelta. Nyt olemme palanneet tilanteeseen, jossa Jasminen on edustettava koko naissukupuolta koko ajan - ja sitten hän kuitenkin uskoo Aladdinin humpuukiin. Kamarineitoa näyttelevä Nasim Pedrad olisi osuvampi Jasmine muikeine ilmeineen.

En tiedä, miten yleistä se on, ja onko siihen pillereitä, mutta on visuaalisesti kauniita ja hyvältä kuulostavia kohtauksia, jotka vetoavat tunnetasolla ja jopa pistävät kylmät väreet liikkeelle kyynelkanavia kutitellen, vaikka samaan aikaan ajattelen kirjaimellisesti sellaista, että "kohtaus on kakkaa ja 10 keskeisintä perusteluani ovat seuraavat". Kriitikot, pah, eikö? Noiden pätkien vastapainoksi on muovista pauketta ja meuhkaa, ja iskevien lähikuvien vähäisyys herätti toisinaan ajatuksen, että Ritchie filmaa vierestä toisen ohjaamaa lavamusikaalia. Sen mielipiteen takana seison, että kokonaisuus on romuluinen purkkaviritelmä. Luotathan?