Haaveilin taas Transformers-boikotista, mutta naisoletettu lukija vihjasi tuhmien tulkintojen olevan mahdollisia, joten tässä ollaan. Välttelen poikkeuksellisen väkinäistä itseni toistamista, joten en jodlaisi omin luvin "vaihdekeppiä pakoputkeen, hö hö". Pääosatytön ja animaatioauton kemia lähtee sympaattisista naamoista. Fyysinen vuorovaikutus on teknisesti uskottavaa ja koskettelu rennon toverillista; ja äänijänteensä taas menetettyään Bumblebee kommunikoi huminalla ja lauluilla. Koin leffan tekevän selväksi, että sankaritar suree isäänsä, jonka kanssa hän rassasi autoja ja kuunteli musiikkia, ja Bumblebee täyttää sen aukon. Mutta ehkä tein tästä vielä perverssimpää.

Michael Baysta on päästy. Hän ja Rekka Auto olivat myrkkyä toisilleen: Bay on viittä vaille sosiopaatti, joten on hervotonta, kun hän satuilee ihmisistä. Hän ohjasi kuin alkoholisti, vakuuttaen voivansa lopettaa ja että seuraava kerta on viimeinen. Robopallit ja suojaikärajan kiertäminen lain rajoissa määrittelevät bayformersin. Siihen verrattuna tarkoituksella tavallinen leffa ei ole seksuaalinen, mutta naisen sydän on salaisuuksien syvä meri. En piittaa autoista, joten valikoitujen kohtausten aikana koetin ajaa simulaatiota, jossa Bumblebee (panssaroitu keltainen örkki, jonka nimi tarkoittaa kimalaista) onkin naispuolinen Mortal Kombat -hahmo D'Vorah (panssaroitu keltainen örkki, jonka nimi tarkoittaa mehiläistä). Kummankin napaan mahtuu käsi. Ehkä koskettelu on aika paljon.

Viimeksi Bumblebee räiski natseja. Tekijöiden sekavat lausunnot unohtuvat, kun Bumblebee saapuu maapallolle 80-luvulla: tämä on uusi versio. Sarjassa on nähty nyky-Hollywoodin surkeinta eli ruuhkaisinta hahmosuunnittelua. Kun mitään ei mieleen jää, uudistuksia ei heti ymmärrä, mutta Bumblebeen kilttiä naamaa tuijotettuani tuumin, että stop-motion-animaattori Travis Knight ymmärtää nämä jutut. On tilaisuus korjata muutkin synnit, mutta alussa nähdään taas 2-6-vuotiaille suunnattua sähellystä, jossa robotit muuttuvat autoiksi ennen ihmisiin tutustumista, ja siitä siirrymme taas teineille suunnattuun militarismiin ja raakaan väkivaltaan.

Robon adoptoi Hailee Steinfeldin näyttelemä 18-vuotias Charlie, joka on normaalisti turhautunut elämään. En tiedä, onko sana "poikatyttö" jo luokiteltu vihapuheeksi, mutta säästeliäästi sitä pitäisi käyttää: Charlie on lupaava mekaanikko ja määrätietoinen ei-bimbo, jolle on törkeää sanoa "hymyile vähän", mutta tyttö. On historiaa ja samaistuttavaa kömpelyyttä. Oletin pitäväni sankarin matkasta enemmänkin, mutta Transformers- ja E.T.-kliseiden ja suorien Rautajätti-lainojen sekaan on heitetty kaavamaista kiusaamista ja joutava naapurin poika, eikä millään raiteella pysytä kauaa. Asiansa rytmi ajaa, kun tulin viihtyneeksi. Perusideoihin nähden muu elokuvamainen logiikka ei ole saivartelun väärtiä.

Saivartelua: leffa on mykkäfoobinen. Bumblebee on galaktinen seikkailija ja parin planeetan viimeinen toivo, mutta kun hän menettää äänipiirin, hänestä tulee koheltava halinalle kuin hän olisi menettänyt sisäisenkin äänensä. Sitten kun sankarit opettavat hassua automiestä heittelemään koulukiusaajan autoa kanan sikiöillä, automies luulee ymmärtävänsä ja tuhoaa auton. Ajatteletko mitä minä ajattelen? Et? Parempi niin.

Taas kerran virkavalta onnistuu liittoutumaan pahojen transformersien kanssa. Vääpelikenraali John Cena elävöittää sitä puolta näytellessään osuvasti vakavaa piirroshahmoa eli itseään. Budjetti sallii kaksi ilkeää robottia kerralla ja ne yrittävät kilauttaa kavereille, että kansalle kelpaa yhä, tulkaa jatko-osaan. Mitään isompaa en kaivannut, päinvastoin. Arvosanani siunaa tämän oikeaksi elokuvaksi. Ehkä ykkönenkin oli sitä. Kakkonen oli taidetta.