Fantasia kun yleensä tarkoittaa joko Sormusten herran tarun tai Narnian kopioimista, on melkein piristävää, kun joku uskaltaa laimentaa Narnia-lainauksiansa Harry Potterilla. Tai no ei oikeastaan. Mutta saa kai sitä tusinafantasiaa tuottaa siinä missä leffoja häistä ja terroristeistakin. Spiderwickin kronikat maistuu Narnialta siinä, että se laittaa nuoret päähenkilöt kohtaamaan fantasiamaailman. Tämä maailma ei ole toinen ulottuvuus, vaan se toimii täysin samalla lailla kuin Pottereissa: maagiset olennot ja taikuus ovat läsnä omassa maailmassamme, me vain emme yleensä näe sitä.

Arthur Spiderwick näki. Hän kirjoitti aiheesta niin kattavan opuksen, että mikäli kirja päätyy pahojen peikkojen käsiin, tapahtuu jotain aivan kauheaa. Ennen katoamistaan Spiderwick kätki kirjan loitsuin suojattuun kartanoonsa metsän keskelle, jonne 80 vuotta myöhemmin saapuu hänen sukulaisperheensä, äiti (Mary-Louise Parker) ja kolme lasta. Isä on huitelemassa maailmalla, joten satumaisia asioita arkipäiväistetään kevyellä perhedraamalla, johon on helppo samaistua. Pääosassa ovat kaksoispojat, joista molempia näyttelee mainio Freddie Highmore. Simon on pikkuvanha pasifisti ja Jared päinvastoin vihainen, kapinallinen, perinteinen elokuvapoikeli. Apunaan heillä on miekkailua harrastava systeri (Sarah Bolger), joka on juuri se sama henkilö, joka on toiminut kaikkien koskaan eläneiden elokuvasankareiden isosiskona.

Toinen pojista löytää kirjan, joka ilmeisestikin ilmoittaa olemassaolostaan metsän muotoamuuttavalle örkille Mulgero-... Mulgarathille (Nick Nolte), jolla on apunaan pienempiä örkkejä. Hämmentävän väkivaltainen nahistelu alkaa, eikä taukoja juuri ehditä pitää, mitä nyt äidinkin kanssa tapellaan ja salaperäiseltä mummolta kuullaan taustatarinaa. Vihreää verta vuodatetaan, happoa heitellään ja örkinjäseniä katkotaan turhankin tiuhaa tahtia, jos otetaan huomioon, että helposti sisäistettävän tarinansa ja mytologiansa puolesta elokuva on jotain, jonka olisi voinut dubata suomeksi. Ikäraja 11 on perusteltu, vaikkei elokuvaa voi kovin iäkkäillekään suositella, ellei Potter-kuume nyt ihan kauhia ole.

Tietokonetehosteissa on havaittavissa jonkinasteista kömpelyyttä, halpuutta. Erityisen uskottavilta fyysisiltä olennoilta veijarit eivät näytä, vaikka ne asioitaan sujuvasti ajavatkin. Suurempi ongelma on aitojen persoonallisuuksien puute, tarkemmin sanoen suhteessa vanhoihin nukke-elokuviin, jotka Spiderwick palauttaa mieleen juuri lelumaisten tehosteidensa vuoksi. Jim Hensonin tehostepaja loi aikanaan melkoisia örrimörrejä vetonauliksi useisiin tällaisiin elokuviin, eikä tuolloin kaivattu monimutkaisia kasvonliikkeitä. Kaksi lasten puolella taistelevaa peikkoa ovat ihan hassuja tuttavuuksia, mutta kumma kyllä täysin samalla tavalla: molemmat ovat maanisia suursyömäreitä.

Spiderwickin kronikat on keskiluokkainen elokuva, joka ei yritäkään olla seuraava megamenestys, väittäisin. Alunperin kyseessä on kirjasarja, mutta jatkosta ei mitenkään vihjailla, vaan tämä nimenomainen tarina kerrotaan kokonaisuudessaan ytimekkäästi ja jaarittelematta. Vain reilun puolentoista tunnin kesto takaa sen, että katsoja kuljetetaan seuraavaa käännettä tai hahmoa ihmettelemään hyvissä ajoin, ennen kuin entisten onttous ehtii harmittaa. Tuotannon heikoin lenkki on ikään kuin vaihteeksi se isorikas, joka ihan ensimmäisenä tuumasi, että kyllä tämäkin yllätyksetön vanhan kertaus pitää valkokankaalle puristaa.