Miehet jotka vihaavat naisia oli pätevä pätkä ja kyllähän Lisbeth Salanderin kuviot teemaan kuuluivat, jos ne hämmensivätkin pääjuoneen keskittyvää ummikkoa. Jatko-osat olivat laimeita "ikään kuin" kirjoittaja olisi kuollut ne luonnosteltuaan. David Fincherin uusi versio otti metodimaisesti kaiken irti ensimmäisestä tarinasta ja sai janoamaan uusiksi ajateltua trilogiaa, jossa Salander täyttää potentiaalinsa. Fincherin laatu maksaa puolet liikaa studion mielestä, joten saimme tämän: idean asteella nihkeän jatko-osan ja uuden version risteytyksen, joka vaihtaa näyttelijät ja viittaa ties mihin versioon aiemmista tapahtumista. Leffa saa jatko-osan nopeasti, jos se tienaa 3 kertaa budjettinsa verran. Fincher jäi 37 miljoonan dollarin päähän ja Se mikä ei tapa 94 miljoonan päähän. Se virallisesti tappaa Salanderin.

On olemassa paha tiedosto. Kuvittele vaikka zip-pakattu Michael Bayn leffan traileri. Jos goottihakkeri Salander ei onnistu pysäyttämään tiedostoa himoitsevia konnia, budjetti kasvaa 100 miljoonalla ja sitten alkaa jytistä. Se ei ole kovin todennäköistä, eihän, mutta vangitsee se huomion, kun Salander kävelee totisesti ja hakkeroi ovia auki kännykällä, tai selviytyy täpärästi lyhyistä, terävistä toimintapyrähdyksistä. Katsoin tämän vasta kun tämä oli viimeinen vaihtoehto, koska halveksin ohjaaja Fede Álvarezin epäinhimillistä Evil Dead -uusintaa, mutta ei se yllätä, että hän tekee erinäisistä tusinakohtauksista kutakuinkin vaivan arvoisia lajityypin suurkuluttajille.

Tiedosto on suojattu. Salasanan avauksessa saattaa auttaa lapsinero, mutta tämä ei määrittele tarinaa siten kuin mm. Salasana: Mercuryssa. Pennun vahtiminen pidemmän kaavan mukaan olisi pätevä haaste niin Salanderille, Bondille kuin Batmanillekin, kun uraa on takana ja kuvioita pitäisi ravistella ja sankarin sopisi syventyä. Se mikä ei tapa on simppeli suorituselokuva, joka koettaa minimoida tyhjyyden tunteen pakottamalla kaksi tarina-aihiota yhteen. Roisto uhkaa maailmanrauhaa - ja haluaa kostaa Lisbethille! Trailerista löytyy jopa loppuratkaisu, joten on turvallista sanoa, että kaunaa kantaa sisko. Ensimmäinen kohtaus on teeman kokonaisuudessaan selittävä takauma. Vanhoissa muistoissani siskosten isä on tuhoutumattoman kehonrakentajan kanssa liittoutunut palovammapotilas ja mulkku? Leffa on noin puoliksi yhteensopiva niiden kanssa.

Henkilökohtaisesta kytköksestä huolimatta Lisbeth tuntuu painavan eteenpäin vain koska Mustanaamio asuu Fingerporissa. Koetin katsoa leffaa asenteella "eihän tämä huono ole", joten se lipsui mielestä, mikä on hyvän määritelmä: se oli kohahduttavaa, kun laillisen holhoajan hyväksikäyttämä gootti iski takaisin tehokkaasti, mutta - pim - nykyään hän hakkeroituu vaivatta jenkkien salaisimpiin järjestelmiin ja ähkii piestessään neljää miestä yhtäaikaa. Roolin perinyt Claire Foy on taitava näyttelijä, joka vaivatta tekee sulkeutuneesta hahmosta uskottavasti määrätietoisen ja syvästi melankolisen, joten on helppo tyytyä fantasiaan Lepakkonaisen viikottaisista seikkailuista. Mutta ehkä sekin menisi läpi tässä vaiheessa, jos Rogerienne Moore näyttelisi tosi hauskaa Lisbethiä, joka muistaa vilauttaa selän lohikäärmetatuointia.

Mainittu takauma vahvistaa, että kyse on yhä miehistä, jotka vihaavat naisia ja Lisbeth reilusti harrastaa sikojen ripustusta. Muu kohellus ennen pinnallista loppuspiikkiä ei teemaa syvennä. Lisbeth ja roistot jahtaavat toisiaan ja Lisbethin hakkeroinneista suivaantunut jenkkiagentti saapuu Ruotsiin myös. En tajunnut, miksi toimittaja Mikael Blomkvist pyörii yhä mukana. Hän mainostaa tuntevansa Lisbethin, ei taaskaan usko hänen tarkoittavan pahaa ja ajautuu vaikeuksiin tavalla, joka ei muuta tarinan suuntaa. Se on kiusallista, että tämä on jatko-osa olemattomalle elokuvalle ja eritoten miesmallin näköinen Blomkvist on tikku silmään mairean ja lihavan Blomkvistin ja Vladimir Butinkvistin jälkeen. Impressionistinen puoli ajaa ojaan.