Elsie Fisher ansaitsee kunnon jaxuhalit Kaylan roolissa. Kaylalla on naapurintyttömäisen normaali ruttoiho ja normaalit purimet, ryhti ja rasvaprosentti, toisin kuin elokuvahahmoilla. Kayla kehystetään usein Disney Channel -porukalla hänen näkökulmansa elävöitymisen vuoksi, mutta jokainen teini on alle kolmekymppinen, joten tähänhän uskoo. Kaylaa rankaistaan oppilaskunnan tuppisuupalkinnolla, sillä kukaan ei kuuntele, vaikka hän on aloitteleva tubettaja ja kaikkea. On hankala selviytyä ihmiskunnassa pelkän itsetietoisuuden ja järjen avulla. Sekavan soopan lipsauttelu rupatellessa ei ole maailmanloppu, mutta jos et ole kehittänyt sitä harhaa, että olet ihan paras, miksi edes yrittäisit sosiaalisuutta? Kayla tosissaan tahtoo yrittää. Ok sitten. Kaikki tulee muuttumaan paremmaksi, tyttökulta.

Kukin saa avautua oman elämänsä vaikeudesta, mutta silmääni homma vaikuttaa siltä, että kauneus tuo suosiota eli turvaa ja kun sen yhdistää koppavuuteen ja muuhun väkivaltaan eli reviirin merkkaukseen, kaunotar voi skipata ajatustoiminnan eli koko todellisuuden kuin suonensisäisten huumeiden käyttäjä. Se, että Kayla kuvittelee YouTubessa neuvovansa muita asioissa, joissa hän itse tarvitsee apua, on sen sijaan melko johdonmukaista leikkimistä: hän treenaa kohti tavoitetta. Hänen itseluottamuksensa murenee toisinaan positiivisissakin tilanteissa, sillä kehut tarttuvat teinin pintaan yhtä heikosti kuin kaikki muukin, mutta tämä on vain elämänvaihe (tai 10 vuoden kuluttua jonkun pehtoori Pumppernikkelin mukaan nimetty syndrooma, jos mikään ei muuttunutkaan).

Teos tavoittelee yleispätevää realismia. Esimerkiksi sille ei ole kattoa, miten kamalaa kiusaaminen voi olla tosielämässä, mutta leffan pointit eivät rakennu kärkevien pulmien varaan, joten tässä tapauksessa "pahis" ei välttämättä edes tajua olevansa sellainen. Alfatyttö on etäinen ja kolea, koska hänen elämänsä tarkoitus on ankan imitointi Instagramissa, mutta toki sekin on ikävää Kaylalle, joka yrittää diivan vanavedessä löytää ystäviä introverttimäisine taipumuksineen. Se, että olet yksin ja maailma tapahtuu taustalla, on yleisempää kuin nörttien potkiminen, sanon potkittuna nörttinä.

Ehkä se kommentoi aikaamme, että kaikki tuijottavat kännykkää ja reagoivat vain kaverilistaan, mutta samaistuttava elokuva on vanhankin tiedon pohjalta. Siitä minulla ei ole kokemusta, että joku pervo ahdistelee vähitenkin suosittuja tyttöjä, mutta noin muuten tämä elämä on tullut elettyä, sanoo monikin. Ainoa selkeä särö on banaanilla treenaus. Kohtaus on maksimivaisu versio American Pien nimikkovitsistä, eli teoriassa uskottava hetki, johon vitsi perustuu, mutta jos en uskonut siihen, että älykääpiö nauttii piirakasta verhot auki, en usko siihenkään, ettei nörtti salakuljeta fallossymbolia huoneeseensa harkitusti. Pointtini on (hämäävän härskien mielikuvien herättelyn ohella) se, että leffa on muilta osin niin aito ja luonteva, ettei loppupään puhdistavien hetkien tarvitse olla kummoisia liikuttaakseen. Kaylalla on kiltti ja nolo yksinhuoltajaisä, mainittakoon.

Kyllästyin Brad Birdiin, joka jankuttaa, että ihmeellisenä syntyneitä yksilöitä (häntä) pitää juhlia, ja pelkäsin tämän leffan ohjaajan ja kirjoittajan Bo Burnhamin tyrivän tubettaja-juonen vastaavissa merkeissä, sillä hän on juhlittu stand-up-koomikko. Sitten muistin hänen todenneen, ettei nuorten kannata haaveilla hänen asemastaan: asema on vain vahinko. "Vahinko" on liioittelua, koomikon ollessa niin monipuolinen, että herkän esikoisohjauksen heikoin puoli on mainittu vitsi, mutta totisesti miljonäärit, finnittömät ja muut sielunsa Saatanalle myyneet ovat huonoja esikuvia. Kaikki muuttuu paremmaksi ihan takuulla, kun ihminen saa tarpeensa, odotuksensa ja yrittämisen terveeseen tasapainoon - kasiluokkaan verrattuna - hormonien hellitettyä - paitsi jos joku kymmenistä tuhansista tragedioista osuu kohdalla sattumalta tai geenien tai pahisten vuoksi. Takuulla.