Kotimaisen metallimusiikin kiintotähti Children of Bodom lienee monelle yksi niistä ensimmäisistä yhtyeistä, jotka aikanaan kuulijansa johdatti perushevistä raskaamman musiikin pariin. Eikä ihme, sillä huippualbumit tyyliin Hatebreeder, Follow the Reaper sekä Hate Crew Deathroll ovat jokainen niin vaikuttavia kokonaisuuksia, että nämä syystäkin kuuluvat olennaisena osana monen hevijäärän nuoruusvuosien ääniraidalle. Samanlaiseen lentoon ei kuitenkaan ole uran jälkimmäisellä puoliskolla päästy, vaikka jokaiselta albumilta ne omat hyvät hetkensä löytyvätkin. Yhtyeen 10. studioalbumi Hexed ei myöskään klassikkokiekkojen tasolle nouse, vaikka kyseessä on varsin mainio tuttavuus.

Children of Bodomin musiikki on vuosien aikana jonkin verran elänyt tiukkojen raamien sisällä, vaikka hyväksi havaittua kurssia ei ole radikaalimmin lähdetty muuttamaan. Tämä on linja myös bändin uutukaisella, sillä Hexed on tuttua ja turvallista CoB-kamaa: materiaali on täynnä yhtyeelle ominaisia melodioita, ilmaisu vaihtelee sopivasti vimmaisen sekä rauhallisen välillä ja sävellykset ovat täynnä teknistä taituruutta. Pientä kumarrusta menneeseen tarjoavat alkulevyjen tunnelmista muistuttavat neoklassiset elementit, joita viljellään useammallakin kappaleella. Nostalgiamatka ensimmäisten julkaisujen maailmaan kuulostaa virkistävältä, sillä muuten yhtye toimittaa asiansa totuttuun tyyliinsä. Sen kummempia muutoksia ei tarjoa myöskään albumimuodossa ensi kertaa kuultava kitaristi Daniel Freyberg, joka uppoaa niin huomaamattomaksi palaseksi yhtyeen hyvin öljyttyä koneistoa, ettei vaihdosta kitaristirintamalla havaitse lainkaan.

Hexed kuulostaa niin hyvässä kuin pahassakin yli 20-vuotiaan yhtyeen hengentuotokselta. Children of Bodom on kasvanut vuosikymmenten aikana kapinallisesta teinistä tekojaan tarkemmin pohtivaksi yhtyeeksi, jolle bailaamisen sijasta tärkeintä on hoitaa bändihommat mahdollisimman ammattitaitoisesti. Rosoinen asenne ja keskisormen heiluttelu ovat vaihtuneet varmalla tyylillä esitetyksi metallimusiikiksi, joka tasavahvasta laadustaan huolimatta kärsii yllätyksettömyydestä.

Tällä kertaa vuosien tuoma kokemus kuuluu kuitenkin hyvällä tavalla, sillä Hexed kantaa kestonsa riittävän hyvin, vaikkei mukana mitään tajuntaa räjäyttävää olekaan. Muutamat huippuvedot nostavat kiekon tasoa kuitenkin merkittävästi: erityisesti albumin vimmaisesti aloittava This Road, keinuvaa melodisuutta tarjoava Under Grass and Clover sekä teknisesti näppärä Platitudes and Barren Words kaappaavat mukaansa jo ensikuuntelulla. Albumin helmasynniksi muodostuu kuitenkin sävellyksiä vaivaava toisto, sillä useassa kohdin kappaleet alkavat junnaamaan paikoillaan. Esimerkiksi muuten onnistunut ja kiehtovan pahaenteinen Hecate’s Nightmare veivaa pääriffiään niin antaumuksella, että kappale alkaa toistamaan itseään hyvin nopeasti. Samanlaisia ongelmia on havaittavissa pitkin albumia ja huonoimmillaan kappaleet tuntuvat laiskasti sävelletyiltä.

Kaikesta huolimatta on ihailtavaa, kuinka itsepäisesti CoB valitsemallaan tiellä tallaa. Vuosikymmenet eivät ole saaneet metallijoukkoa keksimään itseään uudelleen, vaan yhtye on keskittynyt hiomaan musiikkinsa mahdollisimman toimivaan muotoon. Itsevarmuus musiikinteon suhteen kuuluu kauas. Ongelmineenkin Hexed on vahva albumi, joka on rakennettu tinkimättömällä näkemyksellä. Children of Bodom hallitsee edelleen hommansa.