Kauhuklassikko Suspiria on tyylitelty painajainen ja elävää kuvaa puhtaimmillaan; teos, jota ei tarvitse järkeistää. Lähes tunnin pidempää uutta versiota ei voi haukkua kopioksi, mutta kun tunnelmat ovat jossain määrin säväyttäneet ja epämääräisen symbolinen universumin kommentoiminen on johtanut lähinnä päänsärkyyn, uusi versio vaikuttaa tunnin liian pitkältä. Sen jo tiedämme, että saksalaisilla noidilla on tanssikoulu, joten taiteellinen kierrätys ei vaivaudu muuta teeskentelemään. Jälleen pakenevalle opiskelijalle käy ohraisesti ja samoihin aikoihin amerikkalainen tanssija liittyy kouluun. Iäkäs psykiatri kiinnostuu mysteeristä, mutta näkökulmiin elokuva ei panosta, vaan tarjolla on pitkä, katkonainen ja etäännyttävä lista teemoista.

Noidat käyttävät tyttöjä hyväksi. Oikeissa kulteissa, kirkoissa, kouluissa ja seuroissa tehdään samoin. Nuorukaisia käytetään hyväksi jo, kun vanhukset pistävät heidät koville muka heidän vuokseen, vaikka vanhukset elävät heidän kauttaan. Haa: heidän kauttaanko?! Tuhansissa taruissa yliluonnolliset perkeleet tarvitsevat nuorukaisen sielun tai ruumiin elääkseen. Enempää yleispätevän epämääräistä sisältöä ei tarvita. Joku asiaan liittyvä skandaali on aina uutisissa, joten halutessaan katsoja sanoo syvällisesti "niinpä". Uusi Suspiria venyy kahteen ja puoleen tuntiin koettaessaan kertoa myös Natsi-Saksasta ja sen perinnöstä, tai jotakin.

Klassikko julkaistiin 1977. Samaan vuoteen sijoittuva kierrätys "tutkii" Baader-Meinhof-kompleksia mainitsemalla uutisissa, mitä natsimenneisyyden katkeroittamat vasemmistoterroristit milloinkin puuhastelevat. Kun yritin koomisen intohimottomasti yhdistää kaikki langat vaikka väkisin, sain aikaan puolivillaisia teorioita siitä, kuinka elokuva kertoo "kaiken" Natsi-Saksasta. Ehkä Tilda Swintonin eddiemurphymainen kolmoisrooli sanoo, että aikanaan oli kolmenlaisia saksalaisia. Mainittu psykiatri on juutalainen, joka omassa laahustavassa sivujuonessaan miettii menneitä, joten hänen yrityksensä auttaa noitien uhreja on selvästikin visionäärinen kommentti kaikesta natseihin ja juutalaisiin liittyvästä ja pimpelipom. Väsyttää.

Nuoret tanssijat ovat kuin uskonnollisessa transsissa antaessaan kaikkensa, nytkyttäen ja mutkalle taipuen. Hienovaraisimpina sekunteina patoutuneet tunteet tunkeutuvat etualalle hitusen epämukavasti. Saksaa usein puhuvat noita-akat ihastelevat tupakka suussa ja höhöttävät keskenään, uskoen arkensa normaaliuteen kuin marttakerhon kutojat. Vihjailuvaiheessa kauhut kommentoivat todellisuutta, jo vain, ehkä. Black Swanin kaltainen kuvaus henkilökohtaisesta hulluudesta tämä ei ole. Kauhufantasian lopulta huipentuessa viattomat pahvit ovat yhä pahvia ja noidat ovat jekkuilua, joten homma kosahtaa täysin: kun ei ole mitä haluta tai ymmärtää hahmojen tahtiin, graafisen helvetin tilalla voisi olla vaikka hattivatteja flipperissä, yhtä kovaa se iskisi. Jos yritteliäässä urheilijassa tai taiteilijassa viipyillään, hän on avatarimme, mutta leffa tietoisesti jättää rakentamatta tarttumapintaa taiteellisista syistään. Yleisesti ottaen hulluuden kylmä tarkkailu toimii todennäköisimmin realistisissa tarinoissa: esimerkiksi tuorein bändielokuva The Dirt - Törkytehdas voisi halutessaan esittää juhlimansa älykääpiöt traagisina hirviöinä.

Väsyin - mutta 158 minuuttia voi johtaa koomaankin, joten yritän olla antamatta arvosanaa pelkälle loppulässähdykselle. Teos näyttää suhteellisen hyvältä, vaikka olin etäisyyden vuoksi ylikriittinen muun muassa sille, onko mainoskampanjaan nostettu narutanssikohtaus kuvattu ja leikattu niin ihanteellisesti kuin ohjaaja uskoo. Alkuperäiseen Suspiriaan (tai muistoihin) verrattuna toteutuksessa on tiettyä virkamiesmäisyyttä: jos noita ilmoitti klassikossakin, että hän riivaa tyttöä psykedeelisillä painajaisilla, se tuskin kuulosti siltä, että hän "laittaa nyt sen nauhan pyörimään". Jos et ole elokuvia nähnyt, hirmuisen perverssi teos turmelee sielusi, mutta suurkuluttajana joisin kahvit, jotta jaksaisin nauraa lopussakin. Tilda ja muut naiset tekevät materiaalista niin perusmiellyttävää, etten useinkaan sekoittanut harmaata pahvia ruskeaan pahviin, mutta pääosaneidossa Dakota Johnsonissa oli enemmän persoonallisuutta Fifty Shades of Greyssä, joten paljonpa suoritusten vivahteista tekee mieli puhua.