X-Men-leffojen Rogue on hiplaaja, mutta muistamissani sarjakuvissa hän lentää ja on haavoittumaton imettyään voimat ja muistot Carol Danversilta. Danvers on yhä voimakas, mutta myös traumatisoitunut ja juoppo. Danversin esittelevältä leffalta ei saa vaatia samaa, ja toisenlainen identiteettikriisi Danversilla on. Danversin kaltaiset timantinkovat discovalosingot toimivat, jos tarina toimii, vaikka tyylikkyydeltään he ovat jotain Teräsmiehen (meh) ja Dragon Ball Z:n (hyi) väliltä. Tarina ei toimi.

Danvers on vaihtanut sankarinimeä ja -paitaa kuin paitaa, eikä häntä kutsuta Captain Marveliksi, joten puhun Danversista. Hän on ihminen. Hän ei tiedä sitä, kun leffa alkaa "vanhan scifisarjan kulisseista". Danvers & humanoidit sotivat muotoa muuttavia menninkäisiä vastaan. Kun hän putoaa maapallolle, muisti palailee pätkittäin. Ymmärsin kaiken hyvissä ajoin, mutta samaistun kärryiltä putoaviin piruparkoihin.

Kuvittele näyttelijän kääntyvän. Silmät pullistuvat! Musiikki viiltää! Juonenkäänne kohahduttaa! Tämä leffa toimii päinvastoin. Brie Larsonin tulkitsema Danvers kävelee eteenpäin ja napsii mukaan keltaisia lappuja, joissa lukee "vasemmalle, oikealle, muodonmuuttaja, vanha kaveri", jne. Sitten hän (tämä on ilmeistä jo trailerin perusteella) lataa voimaa ja on miljoona kertaa kovempi kuin Avengers: Endgamessa palaava Thanos, joka nokittanee Super Saiyan -muodolla.

Kuka on sarjakuvien Sentry? Vuonna 2000 luodun epävakaan Teräsmies-kloonin juttu on se, että kaikkien muistot hänen teoistaan on pyyhitty. Danversin leffa on 90-luvulle sijoittuva esiosa, joka mahdollistaa hänen liittymisensä Endgameen, joten hän on: tylsempi Sentry. Danvers oli lomalla, kun 50% elävistä olennoista tapettiin. Vaikka kurssi on korjattavissa, pelkään Endgamea.

Sen sijaan, että Danvers aloittaisi ufosolttuna, jonka on löydettävä ihmisyytensä, leffalla on kiire esitellä hänet rentona likkana. Marvel siis käskee naissankarin "hymyillä vähän". (Hoksasin sen, kun prätkäjätkä käski Danversin "hymyillä vähän".) Elokuva ei tiedä, kuka Danvers oli, on, tai mitä muuta hänen pitäisi olla kuin paras. Kirjoittajat projisoivat kyvyttömyytensä tarinaan. Yksi teema on se, etteivät menninkäiset osaa imitoida kohteita täydellisesti, mutta se vasta menninkäisdialogia onkin, kun Danversin lähimmäiset (varsinkin pikkutyttö) yrittävät hablata ihmisspiikkiä. Sen tunnistaa, milloin takaumien alustamien huipentumien on määrä liikuttaa, mutta mikään ei vaadi ponnisteluja, joten draama ei pure.

Tylsistä mieshahmoista ei tule pulaa. Joka toisen leffan sössöttävä roisto Ben Mendelsörsselssön vetää pisimmän korren päämenninkäisenä roolin salliessa erisävyisen sössöttämisen. Samuel L. Jackson on hupsu nuorennettuna Nick Furyna, ja illuusio toimii, mutta Fury tuo mukanaan esiosien ongelmat. Et saa kuvitella hänelle vaiheikasta uraa, sillä kaikki mitä ei ole selitetty tapahtuu nyt yhden päivän aikana. Yksi kohtaus on loukkaus faneja kohtaan.

Black Panther hoiti edustuksellisuuden niin luontevasti, että se oli ohimennen Marvelin ensimmäinen naisten leffa: Wonder Womanin tarjontaa persoonallisemmat naissoturit vaativat huomiota ja kunnioitusta. Captain Marvel sisältää minimaalisesti suffragettihenkeä, joten sovinisti tuskin löytää polttoainetta. Symboliikalle yliherkkänä koen asiakokonaisuuden farssiksi. Black Pantherin ulkopuolella Marvel ei onnistu käsittelemään naishahmoja intohimoisesti, mutta sitten poikien kerho lyö firman logon kovan ja geneerisen discopallon selkään ja nyökyttelee itsetyytyväisenä. Leffassa on parikin kunnianosoitusta edesmenneelle Stan Leelle, joka ei keksinyt tätä tätiä, eikä leffoista päätellen ketään pätevämpääkään. Pixar käsitteli naisia vastaavasti ja mitä sitten paljastui?


Black Pantherin tekijät koettavat neuvoa kollegoita: