Nykyään muun muassa Hannibal-sarja on niin häiriintynyt, että se etäännyttää: lopulta sankaritkaan eivät jaksa reagoida, vaikka oma mummo olisi syötetty heille. The House That Jack Build on sarjamurhaajan muistelmat, jolla Lars von Trier puolustaa kunniaansa provosoijana. On oikein kutsua teosta julmaksi kohuleffaksi, mutta mitä saat, jos ostat lipun siksi? Jack noukkii kyytiin naisen. Akka tuumaa Jackin näyttävän murhaajalta. Jäkätys on yhä teennäisempää. Itsetietoinen kauhun suurkuluttaja tunnistaa saavansa jotakin nautintoa idioottien kuolemista, mutta selkeä on tämä ansakin. Jos päätät olla vaatimatta mitään "siistiä", ohjaaja ei pääse syyttämään sinua sadistiseksi naisvihaajaksi suoraan eikä mutkan kautta ja nautinto tulee siitä, kun kuvittelet muiden idioottien menneen halpaan! Olet paras.

Eläinsuojelujärjestö päätyi puolustamaan leffaa, koska Jackin nuoruutta käsitellään uskottavasti (tehosteiden avulla). Teos ei silti ole kuvaus niinkään psykopatiasta, kuin asenteista, joita esiintyy kaikkialla. Kehyskertomuksessa Jack muistelee menneitä. Salaperäinen kuuntelija pimeydessä haiskahtaa amoraaliselta, mutta hän ei niele juttuja purematta, joten tulee sanotuksi, ettei Jackin antama kuva naisista ole luotettava. Jack vihaa naisia. Hän mainitsee olevansa insinööri äidin vaatimuksesta, vaikka hän on sielultaan arkkitehti: taiteilija. Vaikka hän luennoi tuhoamisen taiteellisuudesta, hänellä on mielessä talokin, josta on määrä tulla taidonnäyte. Hän on paras.

Tyylissä riittää persoonallisuutta, mutta yhden lauseen arvostelu olisi se, että tämä on Amerikan psykon uusinta. Itseään hienostuneena pitävä sarjamurhaaja jaarittelee mistä sattuu ja kokee koomisissa määrin voivansa tehdä mitä tahansa jäämättä kiinni. Amerikan psykon kirjoittaja myönsi lopulta, ettei hän ensisijaisesti ivaa 80-luvun juppeja, vaan käsittelee tunteitaan. Jackia ja von Trieriä taas yhdistävät "outo" taide, pakkomielteet ja naisongelmat. Von Trier möläytti aikanaan tuntevansa sympatiaa Hitleriä kohtaan ja nyt kankaalle heitetään arkistokuvaa Aatusta, kun Jack intoilee. Mitä tämä tarkoittaa, sitä on hauska märehtiä. Taiteilija saattaa käsitellä itseään käsittelemällä vastakohtaansa. Jack mainitsee valokuvien negatiivien paljastavan uutta valosta.

Tulkinnanvaraisuus voi muuttua kirosanaksi, jos sitä turtuu normaaliin symboliikkaan ja stimuloimaton nuppi panikoi, kun puurosta ei löydy "mitään". Huumorin havaitseminen näin rumasta ja kyynisestä teoksesta on herkullista. Jack syyttää naisia miesten syyllistämisestä puukko tanassa? Ei ole niin tarkkaa, onko vitsi se, että miehet ovat sokeita röyhkeydelleen, vai se, että ohjaaja pistää Jackin suuhun omia juttujaan ja kehottaa oivaltamaan, ettei hän silti ole Jack (vaikka Cannesista tuli bannit ja Björk valittaa). Leffa kettuilee roskalle, taiteelle, tulkitsijoille ja ohjaajalle itselleen, jos niin sovitaan. Kertomus metsästyksestä on tulkittavissa skorpioni ja sammakko -sadun poliittiseksi versioksi ja jos on, niin lisää hauskoja ajatuksia avautuu. Katso alta löytyvää kuvaa. Eh he he – eikö? Ei? Jos leffassa tai arvostelussa ei ole mitään järkeä, niin se on visionääristä: psykojen jutut tapaavat hajota käsin.


Leffan nimi viittaa lastenloruun. "Jaa! Eikö mikään ole pyhää? Ja minähän siis nauran, kun aikuisia tapetaan Helvetin perse -elokuvissa." No, von Trier pääasiassa valikoi tylyn toteavaisia ja hyvin epämukavia tempauksia sarjamurhaajien todellisista teoista. Sori siitä, jos päivän murha-annoksesi on epämiellyttävä (suljin itsekin silmät toisinaan). Eilen katsoin Mortal Kombat -striimin. Tekijät intoilivat, että sankari voi leikkiä silpomansa vastustajan ruumiilla, mutta päätyivät tuumimaan, että ennen vanhaan oli aika siistiä, kun vihollista vain ammuttiin päähän: se tuntui joltakin. Samaan aikaan fanit keskittyivät siihen, kuinka luotiliiveihin verhotut rumat SJW-naishahmot ovat loukkaus miehiä kohtaan. On taitavaa provosoida useammalla tapaa tällaisen kulttuurin keskellä. Elämän tarkoitusta leffan ei tarvitse antaa, joten otan sen pelinkin ja suosikkipsykoilleni bikinit.

Alun tarkoituksellista tunkkaisuutta tai arkistomateriaalin määrää en täydelliseksi nautinnoksi kuvaile, mutta mielenkiintoni oli vangittu jo ennen kuin Jack "kehittyi taiteilijana" ja tarinan paketointi on palkitsevan pimeää.