Liam Neesonin viaton poika pääsee hengestään ollessaan väärässä paikassa väärään aikaan. Syylliset ovat valkoisia. Uskomatonta, että myönnän tämän julkisesti, mutta nautin siitä, kun Neeson lähti suutuspäissään kaupungille toivoen, että joku satunnainen valkonaama alkaa ryttyillä, jotta hän saa ajaa lumiauralla sen äpärän yli! Kun juttelin asiasta Michelle Rodriguezin kanssa, hän vakuutti, että profilointi ja sadismi ovat hyväksyttävissä, kunhan suostun parista miljoonasta dollarista pussaamaan valkoista naista.

Siinä oli halpaa vitsailua tähtien tuoreiden avautumisten kustannuksella. Tosiasiassa päähenkilö Nelson Coxman etsii käsiinsä todelliset syylliset ja rankaisee niin perinteisesti, että matkalla näytöksestä kotiin astuin kaksi rappusta kerralla herättääkseni pakarani. Neesonin avautuminen nuoruuden kostonhimoisesta rasismista oli kömpelö mutta terve teko, joka auttaa ymmärtämään, että leffakin on kostonvastainen: kosto ei johda mihinkään, ei sitten yhtään mihinkään. Se ei ole ongelma, miten paljon Neeson on näitä tehnyt, mutta se on, kun luotettava karismasetä katoaa pitkiksi ajoiksi ja ainoa perustelu on se, että kaikki tietävät kyllä, mitä tällainen hahmo duunaa. Coxman on lumiaurakuski laskettelukylässä. Kun hän kurittaa huumehörhöjä, he syyttävät ensin kilpailijoitaan ja niinpä läjäpäin henkiä menetetään. Useimmat kuolemat saavat oman väliotsikon ja sitten leffa loppuu.

Jos vainajat otsikoidaan, tappoja on turha näyttää? Kuiva toteavaisuus on yksi vitseistä ja tarpeellinen sellainen, sillä tappoja on liian monta näytettäväksi. Leffa koettaa olla hallitusti nyrjähtänyt. Mustan huumorin nimissä kohtaukset laahaavat, koska kuluneisiin kuvioihin haetaan sitä henkeä, ettei maailma toimi asetelmallisen tyylikkäästi kuin Kummisedässä. Sivujuonien tehtävä on esitellä tuleva ruumis ja jäädä kesken, tai jäädä kesken. On kaksi konnaklaania ja yhden roiston ex-vaimo ja pikkuvanha poika ja Coxmanin rikollinen veli ja kyttäpari, johon kuuluu virkaintoinen nuori nainen ja tuppukylän arka ukko. Närkästyin, kun yksi tyhjästä alkanut sivuraide vaikutti johtavan johonkin, koska oli liian myöhäistä aloittaa oikeaa tarinaa. Onneksi sekin oli ajanhukkaa.

Useimmat hyvät hetket kytkeytyvät huonouteen: kehnosti rytmitetty leffa on niin tylsä, että väsytystaktiikka puri ja hymyilytti. Esimerkiksi kun... Tai ei. En tiedä kuinka jatkaa lausetta, vaikka tiedän huvittuneeni muistakin vätysmäisistä jekuista kuin hölmöstä biisistä. Aidosti onnistuneeksi silaukseksi kuvailen sitä, että Coxmanin pääasiallinen vastustaja on b-trilleriin moitteetta istuva saatanallinen kähisijä, joka "kähisee saatanallisesti" myös keskustellessaan arkisista asioista, kuten hipsterimäisestä ruokavaliosta, jota hänen poikansa olisi noudatettava. Tarkoituksellista huonoutta on niin paljon, että melkeinpä arvostin rehellisiä epäonnistumisia. Kun roisto heittää "Royale With Cheese -monologin" tai toinen suhtautuu kuolemaansa hirtehisesti, toteutuksen pitäisi olla terävämpää, vaikket Tarantino olisikaan, mutta saa kai sitä yrittää.

On mainittava myös Coenin veljesten Fargo. Siinäkin on lumisia maisemia ja ristiriitaisia tavoitteita. Toisessa leffassa on tarina ja se tietää täsmälleen, miksi näkökulma on hajautettu. Toinen leffa tuumii, että päähenkilö voisi pitää sen verran taukoa kaavamaisesta jylläämisestä, että hän ehtii kokeeksi palkata ammattimaisen palkkamurhaajan, joka käyttäytyy kaikkea muuta kuin ammattimaisesti, mutta sentään ehtii selittää gansterinimensä, jotka ovat yksi leffan fetisseistä. Piletin hinnalla saat katsoa kuukauden Fargon mainiota tv-sarjaversiota ja Barrya, jos hölmöjen rikollisten outoilu kiinnostaa, ja päässäni lista vastaavista jutuista, joita olisin kernaammin katsomassa, paisui paisumistaan. Teos on norjalaisen Lumiauramiehen jenkkiversio, joten älä kiesus katso tätä kahdesti ainakaan vahingossa. Ohjaaja on sama.