Nightcrawler, jossa amoraalinen sankari innostuu metsästämään tragedioita, on hupaisan ilkeä satiiri journalismista. Velvet Buzzsawilla ohjaaja ja kirjoittaja Dan Gilroy koettaa tehdä temput taiteelle ja taidekritiikille. Lopputulos on laihempi, mutta taidetta se on ja taisin sitä jo kritisoida, joten kaikki voi näyttäytyä ominaisuutena. Ehkä tätä pitää tuijottaa tarkemmin, tai ehkä tämä pilkkaa tuijottajaa. Pari selkeää vitsiä, joiden mukaan mikä tahansa menee läpi nykytaiteena, ovat miellyttäviä, koska ne vihjaavat Gilroyn olevan sittenkin vain juntti, joka ei pelaa kolmiulotteista shakkia. (Tai ehkä hän hämää.)

Leffa on kauhua. Taidemaailman pyrkyri löytää kuolleen ja perheettömän erakon luota satoja makaabereja tauluja. Äkkiä vilkaistuna ne eivät ole hullumpia. Niillä on yliluonnollistakin vetovoimaa ja niiden lähellä muukin taide herää henkiin kohtalokkailla tavoilla. Sitä saa tosin odottaa. Erakon viimeinen tahto oli tuotannon tuhoaminen, mutta pyrkyrit päättävät tienata omaisuuksia. Jake Gyllenhaalin näyttelemän eliittikriitikon itsetunto rakentuu sen ympärille, että hänen mielipiteensä vaikka sitten hautajaisten urkumusiikista on arvokas, joten hän ei tietoisesti teeskentele, mutta yleisesti ottaen taiteen arvo mitataan rahassa. 1% omistaa maailman hillot, joten asiantuntijat myyvät heille miljoonilla dollareilla vaikka keittiön pöytäliinoja, jos mielisairaan erakon varastoa ei ole saatavilla? Juu, mutta eivät nyt nähdyt pöytäliinatkaan ennätyksellisen kehnoja ole.

Kriitikko Gyllenhaal aikoo laatia erakosta kirjan. Hän ei kupsahda ensimmäiseen kauhuun, joten leffa on alustanut hyvän, perinteisen polun: päähenkilö tutkii ilmiön taustoja ja oppii hyytäviä asioita. Leffa ei kuitenkaan pyri olemaan uusi The Ring, joten tutkimus ei nouse muiden sivujuonien edelle. On lukuisia hahmoja taiteilijoista taiteen ostajiin ja heidän avustajiinsa. Aromikkaasti taidehomomaisen kriitikon biseksuaalisuus ehditään mainita hänen suhteidensa takkuillessa. Gilroyn kynäilyssä on tiettyä johdonmukaisuutta, jonka myötä leffa vaikuttaa olevan matkalla jonnekin, mutta ylikirjoittamisesta häntä voi syyttää: hän ei anna pilaantuneen rypälemehunsa hengittää, joten siitä jää uupumaan pähkinäinen karhunvattumaisuus. Vaikka pikaisesti muuttuvien ihmissuhteiden pinnallisuus on tarkoituksellista, selkeämpi päähenkilö auttaisi katsojaa luomaan tarinaan intiimimmän suhteen.

Kauhut vakuuttavat lähinnä trailerissa, jos kuvastossa yritystä onkin. Kohtalot ovat ansaittuja satulogiikan mukaan, kuten on puukosta saaminen, jos pyllistät ennen avioliittoa. Eh. Teen yhden vertauksen rahvaalle ja toisen snobeille. Myös Haamujengi 2 on kauhukomedia ja taidesatiiri. Taidegallerian Janosz on teennäinen ja sosiaalisesti rajoittunut riikinkukko, jonka ylpeyden aihe on maalaus sotaherra Vigosta. Saatuaan pakit, nyhverö sekoaa ja uskoo maalauksen lupauksiin vaimosta ja maailman herruudesta, kunnes lähimmäisenrakkaudella sähköistetty bukkake hänet eheyttää. Velvet Buzzsawin tietokonetempuista uupuu tyystin Vigon hallitusti kasvava uhkaavuus, eikä taustatarinassa ole mitään jäynää verrattuna repliikkiin, jonka mukaan Vigo totesi "kuoleman olevan vain ovi" hetkeä ennen kuin hänen päänsä kuoli. Se kauhukomediasta. Jos keskitymme nykytaiteeseen, niin vuodentakainen The Square on vähintään yhtä ilkeä ja kyyninen satiiri, vaikka ja koska se teki kuplassa elämisestä uskottavampaa ja inhimillisempää. Buzzsaw tahtoo päristä, mutta kahden tyylin keskellä navigoidessaan siihen tarttuu kompromissinkin makua.

Metafiktiivisistä tasoista ei ole pulaa. Taloudellinen itsemurha, jonka ökyrikas nousukas eli joko Netflix tai Megan Ellison rahoittaa ilman kysymyksiä, on ihan kivaa nykytaidetta. Gilroy on vahvistanut, ettei tällaista budjettia muualta saa, joten nyt Netflixin galleriassa on lisää kehutun sen-ja-sen taidetta ja firman maine kasvaa, jos joku vaikka näkee mainoskampanjana toimivan tulitikkuaskin etusivulla. Vaikka hahmot ovat pinnallisia, onnetonta fiktiota pöytälaatikkoon naputtelevalle kriitikolle pikkuhauskaa on sekin, kun sitä pääsee vertaamaan itseään sekä mystiseen erakkoon (jonka nerouden vasta jälkipolvet ymmärtävät) että vaivaannuttavaan kollegaan, jonka arvo yhteiskunnalle jää hämäräksi. Aika kului rattoisasti, jos "juu ja entäs sitten" olikin pääasiallinen kommenttini näppäriinkin hetkiin.