200 miljoonalla dollarilla saa joukkotappelun uskottavaa animaatiosmurffia vastaan. Upgrade todistaa muutaman millin riittävän sci-fimatsiin, jossa näyttelijöiden ja kameramiehen harkitut koreografiat luovat jännittävää ja hallitusti koomista toiseuden tuntua. 20 miljoonalla saa täten... lyhyen hyppypotkun Adolf Hitlerin dinosaurusta kohti? Se on kokijan ajatusakrobatiasta kiinni, onko Iron Sky The Coming Race minkäänsortin saavutus. Jos viikon ensi-ilta ei innosta ja Disneyn ja Netflixin diktatuurien tukeminen tekee olon likaiseksi, vuokraamossa on tämä toinen tapa tukea "pientä taiteilijaa" (pari hittisarjaa jo luonutta Leigh Whannellia).

90 minuuttiin mahtuu asiaa ja hieman vähemmän syvyyttä. Halvaantuneeseen mieheen asennetaan tietokonesiru, joka antaa autopilottimaiset ninjavoimat ja apuäänen takaraivoon; ajatuksia siru ei voi lukea, joten sankari joutuu puhumaan sille kuin Sirille. Laiton koe ei saa tulla julkisuuteen, joten potilas ei voi paljastaa tohtorillekaan, että hän käyttää voimia reteästi selvittääkseen mysteerin kohtalonsa taustalla ja kostaakseen. Hän on siis supersankari, jonka peitetarina on pyörätuolilla huristelu. Hän voi palata neliraajahalvaantuneeksi niin monesta syystä kuin kirjoittajat keksivät. Hän voi antaa tekoälyn hallita kehoaan ja tekoäly kehittää asenneongelman. Olen niin tottunut homehtumaan tv-sarjojen edessä, että tunsin alustavaa kiukkua, kun leffa antoi normaalit signaalit lähestyvästä lopusta. Jatko-osa on mahdollisesti tulossa, mutta sisältö tukisi kevyesti 10 tuntia. Rikoksia ratkova pyörätuolininja voisi tehdä tuoreehkon jopa "viikon rikos" -rutiinista. Sanoisin samaa Darkmanista, jos se valmistuisi huomenna.

Logan Marshall-Green näyttää Tom Hardylta eritoten tietyn rennon mulkoilun aikana. Upgrade onkin vähän niin kuin Venom ilman sadan miljoonan dollarin mönjää ja kännissä kirjoitettua dialogia. Ehkä nuo ovat parhaat syyt nähdä Venom, mutta jos toimintaelokuvan on tarkoitus myös naulita huomio liike-energialla, Upgrade voittaa ilman säälipisteitä. Ensimmäistä mätkintää saadaan odottaa, mutta sitä hykerryttävämpi se on ja päähenkilön kokema shokki välittyy. Tekoäly kuulostaa enemmän Iron Manin haarniskalta kuin härskiltä avaruuslimalta, mutta tätä halpiskori-Hardyakin viedään.

Kuvauspäivät maksavat maltaita. Asiansa osaava halpis jättää väliin vähintään yhden elävöittävän sivujuonen, joka löytyisi ison budjetin versiosta, ja leikkaa lyhyeksi osan köykäisestä materiaalista, jonka massimies kuvaisi uusiksi. Näin kuvittelen. Tämän Upgrade tekee hyvin. Tällaisen ei ole pakko sijoittua lähitulevaisuuteen ja harjoittaa futuristista tuotantosuunnittelua ja kyborgivastustajia, mutta ne ideat tukevat olennaisinta, joten niihin rahat käytettiin. Säästölinja näkyy ensisijaisesti siinä, ettei sivuhahmoilla ole montaa ylimääräistä sekuntia. Siitä johtuen moni hetki rämisee onttouttaan, mutta päähenkilön pakotettu matka teknologiaan nihkeästi suhtautuvasta rennosta kaiffarista välivaiheen kautta puoliautomaattiseksi sankariksi on kiinnostava hyvällä, tavanomaisella tavalla, jossa mielikuvitus on kiihotettu tekemään pari omaa ajatusta. Venom ja Iron Sky 1 onnistuvat samassa joten kuten: viikon piiskapylly Iron Sky 2 ei.

Whannell loi Saw- ja Insidious-sarjat Aquamanin ohjaajaksi päätyneen James Wanin kanssa. Upgradesta päätellen 200 milliä sopisivat hänen taskuunsa yhtä hyvin - kohta, lopulta. Nämä pojat tekevät pääasiassa fiktiota fiktion vuoksi, joten Upgrade tuskin on puhutteleva kulttiklassikko liikuntarajoitteisille, joka se voisi olla, mutta pikkujännien pönttöideoiden määrä ja yhteensopivuus ja tavoitteissa onnistuminen ovat kombo, jolla roskaviihde erottuu joukosta. Himoni nähdä seuraava osa johtuu pitkälti siitä, että Saw-fanina tiedän, miten mutkikkaan pöhköksi tarina voi mennä hajoamatta käsiin (hajoamattomuus on fanin äärisubjektiivinen näkemys), mutta kyllä signaali potentiaalista myös annetaan.