Osaavissa käsissä jousipyssy on rynkky ja varsijousi on uzi, mutta nuolia sylkevä minigun tuottaa sankareille vaikeuksia.

Olisiko siistiä, jos kymmenen omenan pino heiluisi pienen pojan pään päällä, mutta Wilhelm Tell vain nauraisi ja tsuih-tsuih-tsuih-tyyliin naulaisi omput ja kelmit puuhun? Se, mikä olisi ennen tietokoneita mennyt vielä huumorina, on nykyään mustaa paskaa. Jousista myös Robin Hoodin legenda lähtee, ja tuo voimaa, taitoa ja tilannetajua vaativa ase on vehkeistä viimeinen, joka menee läpi rehellisenä sodankäyntinä harhaisen romantisoiduissa kuvitelmissani. Kun jousiammunnan taide raiskataan, ei lohduta, että kaivosten vuoksi tauotta räjähtelevä ja kipinöitä ja tuhkaa suihkiva öljyvärikaupunki Nottingham vaikuttaa keijufantasiamiehelle suunnatulta.

Alussa Robin ristiretkeilee Isku Mogadishuun -tyyliin, joten kuvittele huviksesi, että leffa sijoittuu nykyaikaan. Rahastopentu unohti valehdella luupiikeistä, joten hän päätyi Lähi-itään. Paikallisen kuristaessa häntä, hän kehittää heti Tukholma-syndrooman, joten hän suorittaa maanpetoksen suojellakseen kuristajaa. Isin rahat pelastavat sotaoikeudelta. Kotipuolessa muuttunut mies tunnistaa soppajonon yhteiskunnan epäkohdaksi. Kuristaja-arabi ilmestyy ehdottamaan, että hehän voisivat ryöstellä ja tappaa kyttiä täällä, missä sota rahoitetaan. Hitto joo, oivaltaa sankari. He kuulevat Donald Trumpin puheen, jossa Trump varoittaa maahan soluttautuneista muslimeista, jotka suunnittelevat pahoja. Ihme jätkä, tuumivat sankarit ja ryhtyvät toimeen: arabin kouluttamana Robinista tulee huipputehokas videopelihahmo, joka teurastaa läjäpäin kasvottomia kyttiä hösömontaaseissa.

Soppajono saa noin 2 sekuntia. Lisäksi Nottinghamin pahan sheriffin kerrotaan järjestäneen kansalle hommia kaivoksista, mikä on hämmentävää, sillä sheriffi siteeraa Donald Trumpia lähes kirjaimellisesti ja kaivostöitä Trumpin kannattajat itse pyysivät. Nyt leffa uskoo, että tarina rikkailta ryöstämisestä ja köyhille antamisesta on niin selkeä, että viranomaisia saa murhata. 10-178 Robin Hoodia nähneet tietävät pääpiirtein, mitä on tarkoitus ajatella, paitsi että elokuva itse kieltää olettamasta mitään monologissa, joka maksimoidun kliseisenä ja lapsellisena on eräs tökeröimmistä aluista elokuvalle sitten Suicide Squadin.

Helpoin tapa korjata käsikirjoitus olisi tehdä Robinista 2000-luvun afroamerikkalainen. Leffasta tulisi viiltävä satiiri. Sankarilla on kokemusta maata riivaavasta poliisiväkivallasta. Hän radikalisoituu palattuaan huonosti perustellusta sodasta "hoodiinsa". Saisiko hän naamioidut anarkistit viskelemään polttopulloja kohti mellakkakilvillä ja pampuilla varustautuneita poliiseja? Mikseipä, joten sitäkään kohtausta ei tarvitsisi muuttaa.

Tehty leffa ei toimi vertauksena ainakaan tuosta. Yritykset tarjota juonenkäänteitä tai edes paljastuksia sekoittavat tarkoitukselliset, tulkinnanvaraiset ja koomiset teemat muodottomaksi sotkuksi. Huomattavan ontto on myös Taron Egerton. Pidin hänestä Eddie the Eaglessa, eikä hän ole vihaamani Kingsmanin heikoin lenkki, mutta Kignsmanin tavoin Robin Hood käyttää häntä symbolina parikymppisistä eliittinilkeistä, jotka virnistellen tekevät mitä lystäävät. Kingsmanissa veijarikarismaa esiintyi, mutta Robin Hood pakotetaan käteviin reaktioihin ja sätkynukeksi Jamie Foxxin vahvatahtoiselle Osama Bin Pikku-Johnille. Robin ehtii olla "hurmaava aristokraatti" lähinnä kun hän teeskentelee sheriffin liittolaista. Marian-neito esitellään jo monologissa, jottei romantiikalle tarvitse täyttä minuuttia uhrata ja niinpä Robin jää puhtaaksi mulkuksi. Sheriffinä nähtävän vakiopahiksen Ben Mendelsohnin sössötyksessä on persoonallisia kieroutumia, muttei se jännitteisiin johda, kun draama pysyy tasolla, jonka Robinin ja Bin Johnin pakotettu ystävystyminen asetti.

Tämä on huonoin Robin Hood ikinä, mutta seuraava on epäilemättä vielä huonompi. Kukaan ei tahtonut tätä. Pari vuotta sitten studiopomot tahtoivat puna-Willin ja Tuck-munkin piffaaman kartanon, joten leffauniversumeja kehiteltiin kilpaa ja käsikirjoituksia osteltiin ja yhdisteltiin. Tämä khimairan paska ehti tuotantoon ensin, joten muuta ei tarvitse pelätä toviin. Tekele saa plussaa vain kiiltokuvamaisista otoksista, eikä missään nimessä kaikista, sillä videopelienergia on taas ymmärretty väärin: usean pahiksen kaataminen näennäisen helposti hirveässä häslingissä on upeaa, jos pelaat sydän jyskyttäen, tai tunnet pelin ja katsot mestaria, mutta elokuvat vain huijaavat ja niiden tehtävä on hämärryttää se fakta. Joku laskelmoi niinkin, että Assassin's Creedin joka vuosi ostava massimies tahtoo olla finnitön brittinulikka, joten sille pohjalle universumi rakennettiin. Nilkkipsyko-Hoodin ja Russell Crowen mörökölli-Hoodin flopattua pohdin, olisiko taas aika kokeilla sivistyneen viiksihipsteri-Hoodin markkina-arvoa.