Rocky IV on musiikki- ja montaasipainotteisena äärimmäisen tunnepohjainen ja epä-älyllinen, joten se ei ole määrättömän kiehtova kylmän sodan aikaisena propagandana. Enemmän olen pohtinut, miksi niin huono leffa on niin hyvä. Ehkä vastasin jo: tutulle pohjalle viritetään puhdasta tunnetta. Nousuilla ja laskuilla, ylväydellä ynnä melankolialla leikkivä kappale War tiivistää sen, miten uljasta kääpiön on ottaa kallon halkaiseva isku jätiltä ja nousta sisukkaana. On turha haaveilla, että joku WAR soi, kun Skeletor iskee pukin sarvet He-Manin palleaan, mutta He-Man jatkaa; tai kun kranaatti räjäyttää Simo Häyhän kahtia, mutta hän tavoittelee yhä kivääriään. Hobitti oltaisiin voitu kertoa parissa tunnissa, mutta jos viiden armeijan taistelun tunnelataus alleviivattaisiin Rocky IV:n hengessä, sallisin toiset kaksi. NO PAIN! No pain. NO PAIN! No pain.


Tuo sanottuna: Creed II:n vähäenergisyys on hämmentävää ja lopulta koomista. Yleisesti ottaen sirkat sirittävät sisällöltään puolivillaisten kohtausten laahatessa. Tarkemmin sanoen sankarin kannustusjoukot ovat iso ajatusvirhe, jonka bongaamiseen olisi tarvinnut todellisen vision, sillä näyttelijät ja tarkoitusperät ovat hyviä. Rocky on yleensäkin hiljainen ja hieman hidas, mutta Sylvester Stallonen ikonisen luppasilmätuijotuksen pääasiallinen merkitys on se, että tällä hahmolla on sydäntä. Rocky tapaa erikseen masentuakin. Silloin akka, akan mies, valmentaja tai entinen vastustaja on kihtisenä kailottanut, että mitä hittoa meinaat - ja kerronta on pysynyt sähköisenä; jos ei aina, niin yleensä. Apollo Creedin pojasta Adoniksesta kertovat Creedit toistavat kaavaa, joten nyt on Adoniksen vuoro möllöttää. Rocky möllöttää takaisin. Adoniksen äitipuoli ja tyttöystävä ovat edistyksellisesti sitä mieltä, että Adoniksen pitää itse päättää, mitä hän haluaa. Leffa on niin vaisu, ettei edes akka nalkuta.

He-Man on Skeletor. Dolph Lundgren palaa Ivan Dragoksi, joka surmasi Apollon: venäläinen hormonihirviö mehusti jenkkinyrkkeilijän niin perusteellisesti Rocky IV:ssä, että pari siittiötä lensi satunnaiseen lyyliin mutatoituneina ja siksi Adoniksen näyttelijä Michael B. Jordan syntyi vuosia Apollon kuoleman jälkeen. Dragollakin on poika, Victor. Osaava promoottori myy ajatuksen, että Adoniksen kohtalona on kohdata Victor, vaikka Ivan piestiin jo katuojaan, eikä Adonis isäänsä tunne. Adonis uskoo uskovansa tähän, mutta tiikerin silmä on jälleen hukassa. Odotin pitkään, ennen kuin luokittelin vetelyyden viaksi, sillä se totisesti on myös tarkoituksellista ja vika on toteutuksessa: asioiden tasapainossa.

Myös Victor koettaa kostaa. Tappio Rockylle hajotti hänen perheensä ja Neuvostoliiton, mihin yksi repliikki tulkintani mukaan viittaa. Sivujuonissa Rocky kaipailee etäiseksi jäänyttä poikaansa ja Adoniksesta tulee isä, jolloin naisosapuolen kuulosairaus huolettaa. Isän ja lapsen välisiä suhteita on viisi, jos Rockya ajatellaan isähahmona Adonikselle. Voi jospa ne vaikuttaisivat liittyvän toisiinsa. Koetin nähdä elokuvan Rocky IV:n perinnön oikaisevana tarinana siitä, ettei isien riitojen tule määritellä yksilöiden tahi kansakuntien suhteita, mutta vaikka Dragot alustavasti inhimillistetään, asioita painotetaan sellaisella rytmillä, että kukin tarina on omillaan. Rocky IV:ssä Ivan ja Rocky kehittivät viimeiseen erään mentäessä tasaväkisesti vääntävien soturien välistä kunnioitusta ja Ivan viskasi ruikuttavan kommarin nurin lausuen, että hän taistelee itsensä vuoksi. Kumpikin yksityiskohta sopisi vielä paremmin tähän tarinaan, mutta kuten aina, avoin kopioiminen ei ole takuu siitä, että kaiken arvo on ymmärretty. Saako tiikerinsilmän yhä sieltä, missä nälkäiset katujen kundit treenaavat? Ei, kun aavikolla on nykyään tiikerinsilmäkeskus kulahtaneille nyrkkeilijöille. Rocky kuuli siitä sattumalta.

Tunsin ilman muuta jotakin kutakin hahmoa kohtaan. Draama on katsottavaa päivittäissaippuoiden mitta-asteikolla, mutta liikuttavimpana pidin Rockyn vanhoja rytkyjä, koska sisäistin, että omakin kulahtanut takkini oli sama 2006, kun tämä sarja yhä sai kädet hikoamaan. Matsit ovat Rocky-henkisesti liioitellun kivuliaita, eikä niissä ole todellista vikaa, joka ei johtuisi kehystyksestä, mutta ylväin musiikki on nostalgista luovan sijaan, eikä leffa rakenna ensimmäisen Creedin oman saavutuksen eli katkeamattoman otoksen pohjalle. Victorin näyttelijä Florian Munteanu on aito nyrkkeilijä ja fyysisesti uhkaava, mutta käsikirjoitus korostaa liikaa sitä, että hän on isin puudeli. En tuntenut sitä, että Neuvostoliitto saatetaan perustaa uudelleen hänen vuokseen, mikä vaikeutti sankarin matkaan eläytymistä lisää. Se toiveeni täytetään, että tyttöystävän musikaalisuus huomioidaan sankaria säestettäessä, mutta pyysin sivujuonta enkä satunnaista laulua ja myös yliajateltu nykypop ja lökäpöksymusiikki vähentävät kaikkien aikojen salibiisisarjan tarttumapintaa.