Hohdon ja Rosemaryn painajaisen jäljissä asteleva Hereditary - pahan perintö on tuju esikoisohjaus. Alussa kamera zoomaa nukkekotiin, mutta päähenkilöt asuvatkin siellä, mikä on luova tapa vahvistaa, ettei mihinkään voi luottaa. Kärkevän painostava kauhumöly määrittelee lajityypin, vaan sittenpä on aika osoittaa, kuinka hyvin elokuva toimisi traagisena draamana moniongelmaisesta perheestä, vaikkei mukana olisi yliluonnollista maustetta. Pienoismalleja väsäävä nainen on juuri menettänyt äitinsä, joka oli etäinen, vaikea ja mielisairas, mutta silti äiti. Leffoja aiemminkin nähnyt tietää, että mummo saatana oli sotkeutunut johonkin, mutta pienellä vaivalla alleviivautuu sekin, että tilanteeseen on määrä samaistua omien, "mahdollisesti" ristiriitaisten sukulaissuhteiden kautta.

Mielisairaudet rehottavat naisen suvussa. Hänen vinksahtaneimmista ajatuksistaan on tovi, joten ne tulevat ilmi ikään kuin ohimennen. Hän on hermostunut ja epävakaa, mutta tavalla, joka saa turtuneisuuden muovaaman minäkuvan näkymään: hän ei ole ainoa, jolla on ollut vaikeaa ja outoja ajatuksia lähimmäisistään, joten hän vain yrittää pärjäillä ja olla tavallinen perheenäiti. Puoliso on taustaobjekti. Puolituttu varmasti pitäisi miestä takuuna normaaliudesta, mutta herra on hidas reagoimaan, joten ongelmat ympärillä saavat kyteä. Teinipoika on ohjausta vailla, mikä ei itsessään ole kummaa. Nuorempi tytär näyttää omituiselta, mikä alustavasti perustelee yksinäisyyden, mikä perustelee oudot tavat. Toki hän oli mummin suosikki - samaistun. Se ei ole pikainen vilahdus mummin haamusta, joka saa asiat vyörymään pahempaan suuntaan.

Stressi voi laukaista skitsofrenian harhoineen. Kun otsikko viittaa periytyvyyteen, ei useampi todistaja ihmeelle takaa, että he ymmärtävät tilanteen samoin, tai niin tuumin. Ensimmäisellä puoliskolla tarina on ankkuroitu todellisuuteen erinomaisesti eritoten Toni Colletten räiskyvän tunteellisen suorituksen johdosta. Tunsin hahmojen ehdoilla, vaistoten myös pikantin taustavireen siitä, millaista on pelätä menettävänsä järkensä. Yliluonnolliseen selitykseen saa uskoa. Sitä puolta tukevat yksityiskohdat on järjestelty tasaisesti avautuvan mysteerin muotoon. On vaativampaa, muttei mielestäni väkinäistä pohtia, minkä täytyy olla harhaa ja millä tavalla, jotta leffa kertoisi vain hulluudesta.

Ajatusakrobatiasta riippumatta vertaus ongelmien perinnöllisyydestä toimii. Olipa perintö pahuus tai sairaus - olitpa saksalainen 50-luvulla tai juoposta suvusta -, ongelma pitää tunnistaa, jottei perintö kuin varkain määrittele elämää. Yksi avainkohtaus on riita, jossa äiti syyttää muita vastuun väistelystä "näkemättä hirttä silmässään": vaikka puhe on tuoreista tapahtumista, puute itsetietoisuudessa selittää alttiuden astua ansoihin, joihin esi-isät osuivat. Parhaimmillaan visuaaliset kauhut yhdistyvät tolkulliseen sisältöön. Luultavasti juuri siksi nauroin loppupuolen ns. ylilyönneille, sillä tunnetasolla puristavan kauhun ja pätevän, mutta etäisemmäksi jäävän shokkikauhun ero on syvä. En tuntenut pilkkaavani leffaa, mutta höhötyksen syvempi merkitys on se, että tiesin leffan asettuneen tuntemilleni raiteille ja vain ekat 3-5 kertaa saavat pureksimaan kynsiä loppuun saakka. Useiden katselukertojen jälkeen en muista, miten reagoin alunperin Hohdon kylppärimummoon ja "Here's Johnnyyn", mutta tokkopa silläkään väliä on. Reaktion kuin reaktion väärti kauhu tapaa olla mieleenpainuva elämys.

Tönö on saatu näyttämään asetelmalliselta nukkekodilta ja vaikutelmaa tehostavat sekunnin tai parin silaukset, kuten yön vaihtuminen päiväksi "kuin katkaisinta painamalla". Vilkaisin kuka on kuvaaja, mutta nimi ei ollutkaan iso, vaan triviatieto kertoi ohjaaja Ari Asterin suunnitelleen otokset tarkkaan, mikä ei sinänsä yllätä. Ensi vuonna selviää, mitä Aster saa irti hirvittävien ruotsalaisten juhannuksesta, eli kultista, mikä palautti mieleeni Gareth Evansin Apostlen. Aster & Evans yhdistävät uusimmissaan näyttävän kuvaston intensiiviseen pääosasuoritukseen sen verran puhtaalla innolla, että molempia on pakko seurata, kun taas Nicolas Cagen yritteliään mutta vääntämällä väännetyn Mandyn ohjaajan unohdin heti. Jos kilahtanut tunteellisuus olisi helppoa, Cage olisi yhä tähti, mutta hänen ohjaajansa eivät maalaa hänelle tasoja.