Kaikkialla uutisoitiin Coenin veljesten kehittelevän minisarjaa, mutta Netflixiin putkahti episodielokuva. Pidin leffasta kunkin pätkän jälkeen, mutta eri asenteella. Yksinkertaistettuna Coenit tarjoavat hullun... tai oudon... tai laatunäyttelijöiden ansiosta tasaisen persoonallisen... tai vähintäänkin pätevän matkan länkkäreiden tunnelmiin, jotka he tuntevat. Tarinoiden välissä käännellään kirjaa kuin Nalle Puhissa. Paussi ja sivun tarkempi vilkaisu ei ole synti, sillä muutamaa satua katsoisi pidempään ja on hyvä sisäistää koko sydämellä, miksi "se" oli "sen pituinen". Yhdeksi yleispäteväksi ominaisuudeksi voidaan luokitella moraali. Hyvä ihminen kunnioittaa luontoa, eikä ota enempää kuin tarvitsee, joten räkyttävän koiran omistaja on turha mulkku, eikö?

Buster Scruggs on ikääntyneeltä rodeocowboylta näyttävä virnistelijä, joka laulelee yksinään ja puhuu kameralle tarkoituksella ylikirjoitettua dialogia. Veitikka ihmettelee, miksi häntä kutsutaan ihmisvihaajaksi etsintäkuulutuksessa ja vastaukset kuljettavat hauskan sketsin päätökseen. Länkkärikliseitä ehdittiin luetella. Ryöstötarina jatkaa samaa, mutta hillitymmällä ja koleammalla tyylillä. Oletin katsovani komediaa, jonka varsinaiset tapahtumat kuka tahansa voisi kirjoittaa päivässä vetämällä sanoja hatusta, mutta jonka toteutus on a-luokkaa. Väkivalta tuntuu, laulut svengaavat ja silmä lepää maisemissa; tämä on (isolle kankaalle kuuluva) elokuva.

Helppoheikki Liam Neeson kyydittää Harry Potterin serkkua Dudleyta, joka on ryhtynyt filosofiseksi menetettyään raajansa. Meikattu rampa siteeraa ajattelijoita likaisille eräjormille lanttien tähden, muun vuorovaikutuksen ollessa lähes mykkää. Jos jokin saa pohtimaan, onko leffa typistetty minisarja, niin tämä viipyilevien tunnelmien kehystämä traaginen kohtalo - joten mikä on kokonaisuus nyt? Busterin jälkeen uskottavuudesta ei kehtaa nipottaa. Aika kiva ryöstö ei toimisi muissa väleissä, mutta sen lakonisempi huumori on toimiva siirtymä aggressiivisesta omituisuudesta myyttiseen tragediaan. Ryöstö oli tarkoituksella aika huono? Eh.

Buster on Hessu Hopo, mutta muut koettavat pärjäillä todellisuuteen ankkuroituina. Lopussa huuhdotaan kultaa korvessa ja karavaani vaihtaa maisemia, joten suunta vaikuttaa olevan se, että viimeisessä episodissa käydään lähikaupassa ja tulkinnanvaraista huumoria ja sisältöä kumpuaa siitä, kun myyjä koettaa peitellä närkästyneisyyttään myytyään jo vuosia maitoa ja makkaraa. Ehkä tuokin olisi kärkevää verrattuna karavaanijakson hillityn ironiseen puolivahvojen hahmojen luotaamiseen. Oikeat ihmiset ovat hullumpia kuin karavaanarit, mutta oli luonteva uskoa, että Coeneilla säilyy tietty pilke silmäkulmassa. Sen verran tyyli vaihtelee, että luultavasti ainoa tapa välittää kaikesta yhtä paljon on olla välittämättä mistään.

Coenien vitsin mukaan he arvostavat antologioita, joissa eri ohjaajien äänet kohtaavat ja onnekkaasti he saivat mukaan kaikki arvostetuimmat kyvyt: ne molemmat. Jos useampi ohjaaja olisi tunnelmoinut, pätkät olisi luonteva pinota juuri näin. Nokkelia yksityiskohtia riittää, mutta jos järjestys on kokonaisuuden kiistattomin ansio, festivaaleilla irronnutta käsikirjoituspalkintoa on protestoitava. Coenien edellinen ohjaus Hail, Caesar! sotki vaihtelevan sävyiset ideat yhdeksi putkeksi ja arvostan eheyden illuusiota jossain määrin enemmän kuin rehellistä episodimaisuutta. Aivoni koettavat joka tapauksessa verrata ruman ukon partaa ruman ukon partaan ja kaivaa esiin yhteyksiä.

Viimeinen pätkä on charmikas keskustelu, joka tarinan puolesta vaikuttaa karanneen jokaisesta novellikokoelmasta ja jokaisen aloittelijan pöytälaatikosta. Tyyli teki viihdettä siitäkin. Olen käyttänyt Coenien Menetetyn maan haukkumiseen energiaa, koska olen niin selkeästi vähemmistössä, mutta silläkin pätkällä on ansioita ja tällaisessa kokoelmassa typerä tukka & pyssy ja käsky arpoa mökötykselle merkityksiä olisivat kotonaan. Lienee hyvä, että Coenit hoitavat pieniä ideoita ulos systeemistään.