Liam Neeson pussaa, kiihkoilee ja kupsahtaa; hän takuulla oli karismaattinen mestarivaras 50 vuotta, joten nyt tarinalla on pohja. Ensivaikutelma on se, että leffa tarvitsee temppua lähinnä mainoskampanjaan, sillä muukin materiaali toimii heti omalla painollaan. Varkaiden lesket päättävät suorittaa keikan perimiensä suunnitelmien pohjalta. He ovat mukamas olleet viattomia sivullisia, mutta ohimennen se kyseenalaistetaan - ja ihan sama: vietin isänpäivän keskustellen kamalista miehistä tuntemattomien mukavien mummojen kanssa, eikä se ollut uutta tietoa, että kunnollisten löytäminen on kinkkistä. Varkaudet kytkeytyvät moniongelmaisen Chicagon politiikkaan. Korruptoitunut valkoinen suku sinnittelee vallassa ja rikollinen musta mies koettaa kiilata eteen. Kampanjointi ei estä vaatimasta pöllittyjä & kärähtäneitä miljoonia takaisin leskiltä.

Erot tusinatrillereihin ovat sekä selviä että hienostuneita. Selkäranka selkiintyy viihteelliseksi, kun Viola Davisin näyttelemä leski järkeilee, että keikalla maksetaan velka ja joka muijalle jää milli. Toisaalta Davis on kuolemanvakava ja kun hän reagoi Neesonin kohtaloon, naama vääntyy kuin missä tahansa Oscar-pätkässä. Keikkaan valmistaudutaan ja taustat avautuvat normaalisti. Suhteellisen selkeää suunnitelmaa ei selitetä puhki ja muutenkin elokuva pidättää oikeuden typistää asioita ja sitten viipyillä haluamissaan hetkissä. Varhaisena esimerkkinä pari sekuntia vihjaavat supermallimaisen hujoppilesken miehen olleen väkivaltainen. Teemaa ei jatketa suoraan, mutta nyt se tuntuu tarinalta, kun hän suoriutuu vaihtelevalla menestyksellä askareistaan ja heilastelee varakkaan miehen maksettuna seuralaisena.

Tumma brittiohjaaja Steve McQueen jatkaa nimenomaan amerikkalaisten rotujännitteiden tutkimista voitettuaan ansaitusti parhaan elokuvan pystin 12 Years a Slavella. Ei ole pahitteeksi tietää valmiiksi, mikä on Chicagon historia tällä saralla, vaikkei moni lähde valkoisten miljonäärien aatelisuutta siunaamaan. Mustankin vaihtoehdon ollessa kiero, minkään puolen tolkuttomienkaan ihmisten ei sovi pahastua leffaa näkemättä. Keskeltä tarinaa löytyy muun muassa muistutus jokaviikkoisista jenkkiuutisista. Se saattaisi vaikuttaa manipuloivalta stuntilta, ellei jouheva kerronta olisi vakuuttanut, että kokonaisuutta on harkittu. Useimmilla kotimatkoilla koetan olla välittämättä liikaa mieleen putkahtavista juoniaukoista ja tyylivirheistä, mutta tässä tapauksessa palailevat pikkujutut loksahtivat palapeliin yhä napakammin.

Kerronta on tyystin toisella tasolla kuin toisessa ensi-illassa Grindelwaldin rikoksissa ja ero on kiintoisa, sillä vaikka Grindelwald on fantasiaa, niin ovat keikkaleffatkin ja kumpikin pätkä tavoittelee täyteläisyyttä ja kypsyyttä ruuhkaisuudella. Näkökulma hajautetaan niin monelle, että ainoa kiinteä sellainen on etäältä tarkkailevan katsojan, mikä harvemmin toimii. Neeson ei ole ainoa Widows-naama, joka tekee hyvää työtä, mutta jonka tehtävä on symboloida jotakin välittömästi: vähiten mielenkiintoinen leski on toimintatähti Michelle Rodriguez ja puoliaatelinen poliitikko on Colin Farrell, jonka huolestunut näätänaama hämärtää totuuksia. Hujoppileski ja leskien värväämä atleettinen valkotukka jäävät mieleen kuin starat - kun taas Grindelwaldissa en vilpittömästi ymmärtänyt, keitä helvettejä sivuhahmot ovat olevinaan. Jos en vakuuttunut, että Widows puristaa kustakin (tai mistään) kohtalosta kaiken irti, rajaaminenkin näyttäytyy valintana, joten ihmettelin, millä energialla arvostelu pitää kirjoittaa, kun en saa urputtaa, enkä sarkastisen jalosti sietää.

No intoilen täydellisyydestä? Toki, mutta inhimillisyyttä ja arvoja keikkatrilleriin lisäävä Widows on perusleffa tehtynä niin kuin ne pitäisikin tehdä ja hienovaraisten ansioiden kiittely ilman paljastuksia on työlästä. Yksi yritys vielä. Muuan psykopaatti ei mene läpi syvällisenä kerrontana, mutta psyko lisää vaarallisuutta ja hänen kylmän nilkkimäisyytensä alleviivaus on yksi valikoitu kohtaus, jossa visuaalinen kerronta intoutuu elämyksellisen sähäkäksi: kun makeilu ei ole itsetarkoitus, temppuilu toimii, eli tässä tapauksessa muistuttaa, miksi jokaisessa tällaisessa on tällainen hahmo. McQueenin kanssa elokuvan on kirjoittanut Gillian Flynn. Hänen debyyttinsä Gone Girl sisältää samansuuntaista visionääristä selväjärkisyyttä ja katsojan mielen mukaan taipuvaa sisältöä kuin Widows, mutta Girl on myös tarinana luovempi ja siinä mielessä ehyempi, että hahmoista otettiin kaikki irti. Niillä ansioilla pätkähtivät täydet pisteet, jotka sai myös se väkevä draama 12 Years a Slave. Tämän vuoden tehokkain trilleri saattaa olla tämä.