Outlaw King on historiallisena spektaakkelina lyhyt ja pinnallinen, mutta keskiaikaisena soturifantasiana ohittamaton; kiihkeä mätkintä tulee iholle. Hirmuhallinto polttaa kylät ja suolestaa sedän siellä täällä. Sata sankaria kutistuu kymmeneksi, eivätkä kaverit tue, mutta tämä riittää kyräilyyn ja jostakin putkahtaa täydennyksiä lopputaisteluun. On korkealta kuvattua maan povea muistuttamassa, miten pikkumaisia sodat ovat tähtitieteen näkökulmasta, ja on naisen povea elävöittämässä nilkkiapinoiden tarvetta elää. Päähenkilö on luonnollisesti lahopää, jonka jalot itsemurhat on estettävä, mutta katsotaanhan Game of Thronesiakin.

Leffa on se Braveheartin epävirallinen DVD-jatko-osa, jonka traileri myi, mutta koetin kehittää mielipidettä. Englannin kanssa kertaalleen sopinut skottiaatelinen Robert Bruce päättää jatkaa kapinaa William Wallacen kuolemaan jälkeen. Reagoin ideaan säälillä, sillä äärimmäisen esimerkin antaakseni Taru sormusten herrasta -trilogia on mielestäni yksi leffahistorian huipentumista, mutta kun Aragorn piti puheen sotajoukoilleen, olisin voinut huutaa "älä inise, Turhapuro", koska kukaan ei puhu niin kuin Mel Gibsonin Wallace. Outlaw King vaatii välittömästi arvostusta katkeamattomalla otoksella, johon mahtuu seremonia ja nahistelua. Ei ole oivempaa tapaa vakuuttaa, että tarina on totta. Pian tuumin leffan hyötyvän siitä, että katsoja tuntee ruudun ulkopuolelle jäävän Wallacen, mutta hallitsevan kohtaloaan.

Bohemian Rhapsody on (toiseksi) tuorein pätkä, jonka epätarkkuus on johtanut kihtiin. Braveheartin ollessa suosikkejani, kehtaan suositella ajatusakrobatiaa nyt. Näkökulma oli Wallacen. Nyt se on Brucen, joten hän on komeampi, vähemmän hikinen ja hänen virheensä näyttäytyvät kompromisseina. Hänen on kohdattava kruununprinssi kentällä, joten prinssi on muuttunut hepsankeikasta uhoavaksi juntiksi, vaikka kyseessä on yhä isäsuhteen lannistama tolvana. Kun Wallacelta sahattiin nakkia irti, hän houri, että pääsin sentään tuikkaamaan prinsessan paksuksi ja superpsykokunkku kuolee se ajatus päässään! Ei: kuningas on hengissä ja skottiaatelisten nihkeydestä stressaavan Brucen näkökulmasta hän on peruskunkku. Kun Bruce haaveilee (lopputeksteissä), että hän siementää Englannin isoimman penkin, eri yhteiskuntaluokkien pallihikipaskiaiset paljastuvat toistensa klooneiksi ja olemme oppineet jotakin. Leffat ovat yhteensopivia - ja historiankirjakin mahtuu samalle planeetalle - jos niin sovitaan.

Bruce kruunataan skottien kuninkaaksi varhain, mutta ristiriitaisissa merkeissä. Siitä alkaa usein nähty, jännä, jos aukoille rakentuva vaihe, jossa sankarit ovat vähällä menettää absoluuttisesti kaiken ja pitkälläkin tähtäimellä ainoa toivo tuntuu olevan Gandalfin paluu, koska politiikka jää pintaraapaisuksi. Draama tuntuu vielä tovin kehityskelpoiselta. Bruce kaipaa tuoretta vaimoaan, joka on ostettu, mutta ajan kanssa isketty. Taistelutovereille aikaa ei jääkään: Bruce heiluttaa kikkeliä heillekin, mutta mitä muuta? Kun noin ainoa rivistä erottuva risuparta sai oman miniseikkailun, ymmärsin aiempaa paremmin, ettei edes juhlakalu ole kuin ylväs patsas. Chris Pinen kolea mutta inhimillinen tuijotus vetoaa, mutta Braveheartissa hänenkin hahmoaan näyteltiin.

Häviän strategiapeleissä, koska näen kunniaa vain luovuudessa, mutta piru vie, että olisin kova sotaherra Westerosissa ja ilmeisesti myös keskiajalla. Tässä elokuvassa on kaksi taistelua, joiden aluksi sovitaan, että huomenna tapellaan. Toivottavasti kukaan ei fuskaa esimerkiksi asentamalla minigunia ja hiekkasäkkejä kellariin, jonne kaikki pian parijonossa marssivat - ammuskelun alettuakin, koska diili on diili. Se riittää pitkälle, että yhdellä osapuolella on taktiikka, joten nautin likaisista ja rumista taisteluista kylmien väreiden väärtisti. Myös Game of Thronesin äpärätaistelu olisi mennyt läpi, jos fiksumpi olisi voittanut. He-Man!

Netflix, HBO ja Amazon ovat alkaneet tuhlata kilpaa fantasiasarjoihin, joiden oletan valtaavan pitkäksi aikaa Outlaw Kingin eli mutaisten partojen ja ydinpommia rehdimpien taistelujen markkinat. Jos näitä rajattuja tarinoita ei teattereihin saada – ja tämäkin olisi teattereissa vain flopannut – nämäkin pitäisi venyttää minisarjoiksi.