Winona Ryder ja Keanu Reeves näyttelevät sietämättömän ihania kyynikoita. Ihmisrauniot eivät lakkaa ruikuttamasta, mutta toisaalta he löytävät vuorovaikutusrytmin, jolloin nahistelusta on sujuva siirtyä tuttavien ja kaikkeuden kritisoimiseen. Muu himmenee taustalle. Solvatutkaan sivulliset eivät saa kohtauksia: on vain rutinoituneita laumaeläimiä luonnollisessa elinympäristössään ja kaksi kihtistä ulkopuolista, jotka ovat vierailulla periaatteellisista syistä.

Kyseessä on puhdas fetissielokuva. Ylikirjoitetun pälpätyksen arvostaminen vaatii taiteellisen vinouman ja henkilökohtainen mielipide tähdistä on puoli totuutta. Nariseva silmienpyörittelijä Winona on merkittävin olemassaoleva ihastukseni ja umpipökkelö Keanu on Hollywoodin jäykin oikea näyttelijä. Taiteilijoista tykkäämisen kuvailu "fetissiksi" on leikkiä vain osittain. Kun Winona ja Keanu ovat sängyssä, Winona hassusti mainitsee herra Paholaisen asianajajalle leikkivänsä "paholaisen asianajajaa"; ja Keanu analysoi Winonan eroottisuutta Winonan ollessa vastaavassa säkkipyjamassa kuin eräässä suosikkifotossani. Sisältöä! Puhuisivatpa he Draculastakin ja saisivat lapsia. En arvaile, millaista kidutusta elokuva on, jos olet heille allerginen.

"Wedding" on lyhyt tapa kirjoittaa "romanttinen komedia" ja "Destination" velvoittaa sankarit kävelemään ja yöpymään. En pitänyt merkittävimmästä visuaalisesta niksistä: leveä kuvasuhde auttaa jättämään sankareiden ympärille tyhjää tilaa, jonka lomakohde täyttää. Olisin korostanut heidän eristäytymistään päinvastoin, eli viemällä kameran siunattuihin naamoihin kiinni ja sumentamalla taustan. Lyhyen ja simppelin leffan jokaista muutakin valintaa ehtisi käsitellä, joten sivuutan tietoisesti sen puolen, miksi hahmot tarkalleen ottaen saapuvat häihin. Tarina ei käänteiden ympärille rakennu, mutta loputon horina maalaa kuvaa tietyllä rytmillä, jonka kaikenlaiset paljastukset pilaavat ja satuilen kernaimmin teemoista.

Hollywoodin tukema fantasia rakastelusta on sen suuntainen, että todellinen intohimo saa antautumaan vaistoille, eikä mikään ole tahdissa sykkivää massaa mahtavampaa. Myös itsetietoinen kyynikko voi fantasioida noin, koska fantasiassa saa päättää, mitä toinen ajattelee. Tällöin ase on kuitenkin ollut tovin ladattuna, sillä älylliset vaatimukset eivät täyty. Ihmiset tulevat toimeen pääasiassa mielistelemällä ja vaikka toinen käyttäytyisi kuinka luontevasti, hänellä yhä on pää, jonka salattu sisältö tekee vuorovaikutuksesta valhetta. Täydellinen kyynikkoversio fantasiasta on se, että välittömimmät ajatukset paljastava jumalaton ruikutus ei lopu edes rakastelun aikana, eikä rytmi ole yhteinen, mutta silti seksi on tunnistettavasti hyvää. Se on kuuminta hottia, kun kumpikin voi jälkikäteen analysoida, miksi seksi molempien näkökulmasta kannatti ja mitkä olivat hyväksyttäviä huonoja puolia! 10/10 would fuck again.

Jos arvostelisin Rakkautta ennen -trilogian keskimmäisen osan, jota pidän mestarillisena, koettaisin jakaa sen, mitä ajatuksia elämänmyönteisten päähenkilöiden poikkeuksellisen selkeä kemia herättää ihmiskunnasta, jonka sikiäminen noin muuten vaikuttaa epätoivoiselta prosessilta. Tämän leffan tapauksessa niin sanottu uskottavuus, jota tarina tarvitsee vedotakseen, on nimenomaan tunnetasolla tyydyttävää fantasiaa. Kun ihminen on tietynlainen, on pitkä, rönsyilevä ja kirjakielinen monologi häneltä innostumisen merkki. Sosiaalisesti älykkäät osaavat kuunnella ja kommentoida niitäkin, mutta se on jo fantasiaa, että itsekeskeinen monologi on kahden osapuolen ilmaisumuoto ja kilpaa puhuminen toimii dialogina. "Kilpailu" ei tässä yhteydessä lähde nopeudesta tai vasta-argumenteista, vaan siitä, että sisältö on passiivisaggressiivisesti valmiiksi pureksittua, jolloin jo sen sietäminen on voitto. Tai fetissi.

On taitavaa luoda ikävien hahmojen välille selkeää vetovoimaa ilman huijaamista. Siinä enin. Woody Allenin leffoihin verrattuna sivuhahmojen poistaminen on keskimääräistä terävämpi temppu, mutta jos jokin nostaisi tämän ihan kivasta uljaaksi, niin Woodyn parhaiden päivien dialogi ja sen ajoitus. Siinä kaikki. Ajatukseni olivat vähällä harhailla, koska teoria kyynikoiden lemmestä oli kiinnostavampi kuin tarina, mutta kun tein tietoisen päätöksen kirjoittaa arvostelun vasta elokuvan nähtyäni, materiaalia olisi tuijottanut pidempäänkin.