Queenin nälkäpäiväshow Live Aid on äänestetty rockin historian parhaaksi. Leffa on mainostanut johtavansa siihen, joten kehtaan paljastaa, että kestonsa ja toteutuksensa puolesta lopetus on manifesti, josta useimmat tarkoitustaan etsivät elämäkerrat uneksivat. Erilainen konteksti on syy katsoa näytelty versio. Kriitikolle se on hieno bonus, kun huipennus sivuhahmojen reaktioihin leikkaamalla muistuttaa, mikä toimi ja mikä ei; miksi olen itkenyt viimeiset puoli tuntia ja miksi se on yllätys. Bohemian Rhapsody on kaikilla kosmisesti merkittävillä tavoilla täsmälleen sama elokuva kuin teattereissa yhä pyörivät tapaukset Olavi Virta ja A Star is Born, mutta päähenkilö on persoonallisempi. Hänkin vaivatta valloittaa maailman montaaseissa, mutta jos suoritus on voittanut puolelleen, kun on aika pysähtyä käsittelemään ongelmia, leffastahan tulee leffa.

Bändi on kiva, mutta laulaja voisi olla parempi? Tuo varhaisin muistamani ajatus Queenista ei jätä sieluani rauhaan ilmeisen hirviömäisyytensä johdosta. On vaikea hurahtaa bändiin, joka on aina ollut läsnä, mutta kun olen hurahtanut tärähtäneeseen poppiin tai elämää suurempaan rockiin, Queen on sopinut mukaan, joten bändi on ollut yli 100 kappaleen soittolistoillani soittolistojen keksimisestä saakka. Sen verran hyvin tunnen aiheen, että kun elokuva löysi paikan Highlanderin sielun määrittelevälle biisille, sisäistin heti, että lähes tarkalleen tässä vaiheessa historiaa se oikeastikin tehtiin ja niinpä kastelin itseni, kun palvomani kornit merkitykset saivat rinnalleen uuden.

Merkittävin käännekohta lienee kuitenkin tämä. Leffa osoittaa, että joku muu kuin Freddie Mercury on päävastuussa hitistä We Will Rock You. Pian tämän jälkeen Game of Thronesin Pikkusormi yrittää taivutella Freddien soolouralle. Oho, tarinankerrontaa. Temppu ei ole hienovarainen, mutta se on pisteiden yhdistelyä ja ajattelua, toisin kuin on se, että Olavi tai Freddie saa tilaisuuden avata kultaisen kitansa ja sitten hän on välittömästi hittejä suoltava supertähti ja tarttuipa mukaan jo elämän nainenkin, jota hän sattumalta kerran vilkaisi ja nyt muijaa jo petetäänkin. Alku toimii pinnallisilla tavoilla biisien väsäämisen viehättäessä. Se on tahattoman koomista, mutta sympaattista, kun legendat vaikuttavat valmiilta Ólympos-vuorelle. Freddie kuulostaa siviilissäkin jumalalta; Olavi kuulosti toisinaan lavallakin rätisevältä gramofonilta. Huumorilla ja huumorilla on eroa. Koska elokuva ei rakentanut kyynisyyden muuria, sen tarvitsi vain löytää konflikti, eli tarina.

En koskaan laittanut kompurointia Freddienä lumoavan Rami Malekin syyksi. Freddie on mamu, namu ja kaappihomo ja hänellä on vaikeuksia ymmärtää historiaansa ja itseään, vaikka hän on ylpeä diiva, eli queen. Jos kuvitellaan, että koko ensimmäinen puolisko tiivistettäisiin makasiiniohjelman aloittavaksi montaasiksi ja sitten kysyttäisiin, kuka Freddie oikeasti on – ja vasta nyt otsikko lyötäisiin ruudulle -, kerronta olisi kenties älyllisempää, muttei automaattisesti tyydyttävämpää. Sillä on arvonsa, kun töyhtöhyyppä ehtii vakiintua sympaattiseksi mysteeriksi, ennen kuin hän parturissa käytyään muuttuu tutuksi homo-oravaksi, jossa hampaat ja viikset yhdistyvät ikonisesti kuin viikset ja rillit Ben Zyskowiczissa. Hyödyttömiä eivät ole kaikki kehnotkaan jutut. Mike Myers -parka päätyy symboloimaan lajityypin banaaliutta tylsänä tuottajana, joka hidastaa sankareita kuin suojatie Tapani Kansaa. Ehkä Myers ansaitsisi kenkää, mutta kun tunteellinen taso tykittää, sekunnin muistutus siitä, ettei Love Gurun johdosta boikotoitu pönttö ymmärtänyt Queenia, on hilpeä, kuten on tarkoitus.

Yksi tragediani kriitikkona on se, että tiedän itkemisen onnistuvan heti, jos saan katsoa jotakin muuta kuin uusia 2-3 tähden elokuvia, joita mielelläni katson. Pulppusin tälle teokselle, joten arvosana on nelonen, olivatpa perustelut ymmärrettäviä tai eivät. Yleisestikin ottaen juttujani ovat: erilaiset ihmiset, musertavat laskut, ylväät nousut ja musikaalit. Nelonenkin on kitsasta, sillä musiikin laatu ja se, että taiteilija on yksi kuuluisimmista aidsin uhreista, sallisi tämän lähennellä erään suosikkielokuvani Amadeuksen tasoa. Sacha Baron Cohen halusi tähdittää karheampaa versiota, jota bändi ei hyväksynyt. Ehkä aiheesta olisi voinut syntyä jonkin sortin Les Misérables, mutta Freddiestä vain alkeet tietäessäni jäin kaipaamaan lähinnä visionäärisempiä hahmovetoisia hetkiä itsestäänselvyyksien iänikuisen kelauksen paikalle. Kohtauksia ei aina filmata kronologisessa järjestyksessä ja käsikirjoitusta tuskin rustattiin uusiksi puolessa välissä, mutta pirusti se selittäisi, jos ohjaaja Bryan Singer vastasi rutinoituneesta alusta, minkä jälkeen motivoitunut Dexter Fletcher alkoi työstää oikeaa elokuvaa. Singer sai potkut tehtyään katoamistemppuja ja nahisteltuaan näyttelijöiden kanssa.

Lyhyesti ilmaistuna näin hyvän musiikin merkitysten korostaminen on saavutus. Lähes koko ikäni Queenia kuunneltuani löydän sävelistä ja sanoista taas tuoreutta.