Aivopuoliskoni eivät tehneet yhteistyötä, joten koeta kestää. Oli oikeasti kiva nähdä kankaalta aito Halloween-leffa, joka on kuvallisesti teinipuukotusten kärkeä. Jamie Lee Curtisin fanina (ja muutenkin) tykkään, kun mummo saa huomiota läpimurtorooliin palatessaan. Toisaalta odotin pesäeroa elokuvaan Halloween H20, jossa Curtis palasi keski-ikäisenä. Kaavamainen tarina on tasan sen verran vinossa, että myös oletin saavani jotakin uutta. Päässäni pyöri tauotta kommenttiraita, joka kuulosti kasvavissa määrin jonkun leffan jo nähneen nauhoittamalta.

Michael Myers surmasi puolialastoman siskonsa lapsena. Vuosia myöhemmin hän viilteli samanikäisiä lastenvahteja ja poikaystäviä. Psyko sai seksivastaisesta penetroijasta enemmän irti, mutta alkuperäinen Halloween teki tempusta vakioviihdettä teineille, joita jo imuttelupaikan etsiminen jännittää. Uusi leffa unohtaa jatko-osat, mikä kuulostaa loogisemmalta ennen leffaa kuin sen jälkeen. Michael ei ole Laurie Stroden veli (osa 2), eikä Laurie irrottanut Michaelin päätä kirveellä (osa 7), eikä Michael tappanut Laurieta (osa 8).

Michaelin katoaminen on siis tuorein käänne. Leffa joutuu selittämään, että hänet saatiin heti kiinni. Hän on ollut 40 vuotta mielisairaalassa. Sivuhahmo pohtii, onko puukottaja nykyään isokaan juttu, joten oletin, että leffa aikoo alleviivata, mitä hengenvaara merkitsee kohdalle sattuessa. Juu ei. Kun Michael vapautuu, leffa on normaali 11. osa sillä erolla, että tappajasta on tullut vaarallisempi ja legendaarisempi tyhjää toimittamalla. Jos selitys olisi joustavampi tyyliin "hänet saatiin lopultakin kiinni", aiempia jatko-osia ei tarvitsisi mainita, mutta katsoja voisi vapaasti nauttia siitä mielikuvasta, että Michaelilla on historiaa.

Jos Michael olisi pysynyt vapaalla, Laurien tilanne olisi loogisempi. Hänen sielunsa on niin pelon syövyttämä, että hän äänestänee republikaaneja: hän asuu turvalaitteiden takana asevarastossa, vaikkei mitään ole tapahtunut 40 vuoteen. Tiedän, että yksi traumaattinen tapahtuma voi vaikuttaa elämään vuosikymmeniä, mutta ei elokuva teemoja syvennä ne listattuaan, joten ajattelen nyt kerronnan tehokkuutta. Se puhuttelisi, jos Laurie olisi linnoittautunut, koska kukaan ei tiedä, missä Michael vaanii.

Odotin myös kohtausta, jossa sarja käännetään päälaelleen ja Laurie ymmärtää, että hukkaan valuneen elämän jälkeen Michael ei edes tunne häntä. Se olisi hyvin loogista. Traumatisoitunut koettaa varautua kaikkeen kuvittelemalla, että kaikki pyörii hänen ympärillään: murhamieskin ajattelee vain häntä. Mutta ei. Laurie ja Michael eivät ole sukua, mutta he ovat huvikseen verivihollisia kummankin mielestä. Leffa täten väittää kertovansa traumasta ja pakkomielteestä, mutta on helpompi ajatella tätä kertomuksena dementiasta. Kaikki aiempi selvästikin on tapahtunut, muttei siten, kuin muistamme, joten dementiaan voi samaistuakin.

Komediaohjaaja David Gordon Green hakee lupaavasti omia väreitä. Maltillisen vihjailun jälkeen nähdään peiteltyjä tappoja ja toisaalta toteavaisia otoksia runnelluista ruumiista. Uskoin jännityksen kouraisevan pian, kun tunnemme jonkun uhrin ja väkivalta tulee iholle. Teknisenä suorituksena murhaamisen rytmi pysyy hanskassa, mutta kun murhien määrästä tulee jännitteitä tärkeämpää, en kokenut Greenin itsekään tietävän, miksi näin on. Hän yrittää toistuvasti ja hyvin manipuloivasti luoda kivoja kahden minuutin hahmoja, vaikka toimiva tusinauhri toimii siten, että hölmö pilviveikko saa puukosta suunnattuaan tissikohtauksesta kuselle. Lauriella on tytär ja tyttären tytär ja hankalan mummon maine, mutta paljonpa sille puolelle jää aikaa.

Moneen sontaläjään verrattuna Jason Goes to Hell: The Final Friday alkaa itsetietoisesti ja tyylikkäästi, ja sitten paljastuu, että murhaaja on aina ollut lapamato Helvetistä. Leffa on (tai nuorena oli) hauskaa roskaa. Aivopuoliskojeni yhteinen loppulausunto on se, että myös uusi Halloween on hauskaa roskaa pätevän pinnan ja mainitun dementian sallimien aivopierujen johdosta.