Kiihkeiden The Raid -elokuvien ohjaaja Gareth Evans on syntynyt päättämään elämiä. Harvassa on "liian hyvä" laatu, mutta kun Evans toteuttaa suhteellisen hillityn kauhujännärin huipentumat omalla tyylillään, hieman se häiritsee, kun alitajunta huutaa Hollywoodille, että päästäkää tämä mies kaikkien tykitysten puikkoihin. Apostlen ei ole tarkoitus olla sellainen käyntikortti. Evans laajentaa palettia ja välttelee toimintaleffalogiikkaa pitämällä väkivallan purkaukset lyhyinä... mutta jos Raidit vakuuttivat, että Evans on ainoa oikea valinta Mortal Kombat -leffalle, jossa veren tulee lentää jokaisella iskulla, Apostle inttää, että myös viimeistelyliikkeet (fatalityt) voisivat olla shokeeraavia, eivätkä raakuusennätysten vuoksi, vaan koska Evansilla on tuntuma väkivallan rytmistä, kuten siitä, monta sekuntia kukin haava provosoi turruttamatta. Toistan: Apostle ei ole äksöniä. Sen ei pitäisikään olla (mutta mitä jos se olisi?).

Naisen vanginnut kultti vaatii lunnaita rikkaalta isältä 1900-luvun alussa. Syrjäiselle saarelle lähteekin velipoika Thomas, joka profiloituu heti piinatuksi ja intensiiviseksi sälliksi. Tavoitteeseen keskittyessään hän nielee enimmän ahdistuksen ja kehittää sellaiset pärinät, että hihhulit, jumalauta, kohta lätty lätisee - jos vain kuvainnollisesti. Vainu naisista saa ajatukset harhailemaan, mutta pian Thomas taas tuimistelee, yrittäessään olla vakaa kallio, joka hän kauan sitten oli. Hän soluttautuu kultin mökkikylään tunnustellakseen tilannetta. Ensivaikutelma on se, ettei kultti toimi mielisairauden ja filosofian rajalla, vaan Michael Sheenin näköinen karismaattinen linnakundi on kehitellyt kuivia satuja ja päässyt pomottamaan muita yhteiskuntaan pettyneitä veropakolaisia. Johto ymmärtää, että kylässä on tunkeilija, joten osapuolten näkökulmat vaikuttavat selkeiltä.

Evans voisi simppelisti asettaa "prinsessan pelastus" ja "kidnappaus" -tyyppiset miehisyyden muodot vastakkain ja saada kiitosta jännitteistä. Dan Stevensin tulkitsema Thomas ei ole perinteisellä tavalla miellyttävä päähenkilö, mutta olin kiinnostunut hänestä ensivilkaisusta loppumetreille. Ainoa töyssy oli hänen taustatarinansa selittäminen. En vaatinut ihmeitä, enkä tehnyt vääriä tulkintoja, mutta koin kuvakerronnan antaneen jo olennaisen. Kliseistä vihjailu kehottaa ajattelemaan asioita sankarin nykyisen tunnetilan ehdoilla, kun kliseiden selittäminen taas vaikeuttaa eläytymistä. Kahelin Thomasin ja kultin näkemyserot eivät totisesti johda Martin Scorsesen Silenceä vastaaviin tunnelmiin, mutta hei: vertasin tätä Silenceen, enkä Nicolas Cagen The Wicker Maniin. Muut selitykset ovat kiintoisampia hulluudessaan, mutta nekään eivät välttämättä kasvata jännitteitä.

Paljastan taas jotakin siten, etten paljasta mitään, mutta pilaan neitseellisen kokemuksen, millä ei pitäisi olla väliä, koska tarina ei ole vallankumous ja kalvosi on jo kosahtanut - okei? Apostle on köykäinen lisäys lajityyppiin "kaikki kaikesta". Painopiste on siskon pelastamisessa ja kultin johdon kiistoissa. On myös muuta ja telalla maalattuja teemoja, jotka kommentoivat mm. suhdettamme luontoon. Saat syyn kaivaa esiin ajatuksesi esim. (leffan jälkeen valmistuneista) ilmastoraporteista, joten pimpeli pom, leffa kertoo "kaiken kaikesta". The Raid 2:n heikkous vakiintuu nyt Evansin heikkoudeksi: hän hallitsee upeasti tiiviit skenaariot, mutta tarinan kunnianhimoinen laajentaminen johtaa tasapainohäiriöihin. Apostle ei ole hetken aikaa tylsä, vaikka kestoa on yli kaksi tuntia, mutta vaikkei kerronta hätiköi, useampi sivujuoni jää vajaaksi, joten Silencen mittaiseksi tämän olisi pitänyt venyä. Vaihtoehtoisesti selkeiden selitysten tilalla voisi olla lisää kultin arkea ja hahmojen suhteiden syventämistä. Selitykset tulee keksittyä itse, jos hahmot viettelevät.

Ylitseampuvien ideoiden pulttaus hitusenkin huteralle pohjalle johtaa tahattomaan koomisuuteen, mikä on sääli, vaikkei se ole viihdearvosta pois. Se oli harvinainen, jos ei ainutlaatuinen tilanne, kun nauroin dramaattiselle hetkelle tyrmäämättä sitä: vaikka teoreettiset syvemmät tasot huvittivat, arvostin yhä pintaa eli heittäytyvää näyttelemistä, joka on täysin perusteltua hahmojen karut koettelemukset huomioiden. Eritoten päähenkilön vetovoima vahvistaa Evansin kelpaavan mihin vain. Ottaisin häneltä romanttisen komedian. Jos bimbon on läpsäistävä sikaa baarissa, Evans ei missään nimessä käskisi heidän rikkoa pulloja ja viillellä toisiaan samalla, kun kameramies kyykkykävelee heidän ympärillään, mutta niinkin hän voisi tehdä ja on kiinnostavaa nähdä, oppiiko hän haihduttamaan signaalin.