Jos esikoisohjaukseni olisi aidosti yllättävä trilleri "Mökki metsässä" (The Cabin in the Woods), en valitsisi kuivemmalle pätkälleni nimeä "Hirveyksiä hotellissa", vaan minimoisin vaikutelman, että olen yhden idean ihme. Toisin on laskelmoitu. Kahden osavaltion rajalle pykätty El Royale on olevinaan mystinen mesta. Tungettuaan outoudet trailereihin mainoskampanja viritteli kokoon teattereissakin nähdyn melko epätoivoisen videon, jossa näyttelijät ylistävät tarinaa kertomatta mitään (tuntemani maallikko tajusi ei-mitään). Yksinkertaistettuna leffa kertoo hämärähemmojen risteävistä tavoitteista. Jos yllätyt, etteivät kaikki ole sitä, mitä he väittävät, elämäkin varmasti on yhtä ylläripylläriä.

Pappi, laulaja, hippi ja pölynimurikauppias saapuvat sattumalta yhtäaikaa tyhjään hotelliin, jota väsynyt nulikka pyörittää yksinään. Nulikka mutisee alkeet, mutta mairean kauppiaan tehtäväksi jää mainostaa, kuinka hotellilla on historiaa... kuin hotellilla. Uhkaavassa tilanteessa oleva tyttö ja takaumassa esiteltävä rantapummi nostavat keskeisten hahmojen määrän seitsemään. Mainoksista voi ymmärtää oikein sen, että kartanomysteereitä tämä mukailee, mutta muutamia asioita painotetaan oudosti vielä leffassakin harhaanjohtamisen nimissä. Poirotit ja Marplet päätyvät näihin tilanteisiin toistuvasti ja Cabin in the Woods alkoi tarkoituksella kliseisesti, joten alussa on mielekästä niellä tarina mutinoitta.

Tyyliharjoitelmana teos on puolimaukas. Tyyli lähtee rytmistä ja myöhemmin kompastuu siihen. Leffalla on tapana paljastaa salaisuudet koruttomasti (hyvä, sillä aikuisina emme kliseistä vakuuttuisikaan) ja pitkittää jännitystä ja hakea shokkeja silloin, kun kohtalot ovat törmäämässä. Tilanteet eivät ole ihmeellisiä, mutta se tulee olemaan komeaa, jos kaikki loksahtaa yhteen? Loksahtelu on niin ja näin, mutta koetan muistuttaa itsellenikin, että luotin leffaan vielä puolivälissä ja matka on määränpäätä tärkeämpi. Oikea aikuinen jaksaa, kun kohtaus laahaa Jeff Bridgesin kaataessa viinaa sielukkaaseen partaansa, jeh? Yksikään niminäyttelijä ei ole huono ja vakuutuin elokuvan ensikertalaisesta Cynthia Erivosta, joka on jo maineessa laulajana.

Teemojen tehokkaan paketoinnin sijaan loppu esittelee niitä lisää, mikä olisi anteeksiantamatonta, ellei muutaman hahmon kiintoisa ja sympaattinen ristiriitaisuus kantaisi. Se oli lopulta parista terävästä repliikistä kiinni, että onnistuin näkemään tämän tarinana muodottoman sotkun sijaan. Leffa sijoittuu vuoteen 1969, jolloin Yhdysvaltain historian toiseksi hirvein presidentti Richard Nixon astui valtaan ja Charles Mansonin kultti iski Hollywoodiin. Oli Vietnamin sotaa ja ihmisoikeusasioita. Siitä voi kirjoittaa esseen, miten leffa mihinkin viittaa, mutta se ei vapauta fiktiivistä puolta synneistä. Yhden hahmon näkökulman napakka tiivistäminen oikaisee koneen siten, ettei maahan syöksytä nokka edellä.

Quentin Tarantino käsittelee samaa vuotta seuraavassa leffassaan. Ennen kuin sen sisäistin, olin vertaamassa El Royalea (en sano "with cheese") Tarantinon The Hateful Eightiin. Siinä on kolmen tunnin edestä mökkihöperyyttä, joka vangitsee ja palkitsee. El Royale häviää vertailun simppelisti joka suhteessa, mutta sano sinä, onko se lieventävä asianhaara, ettei näitä trillereitä ole haitaksi asti supersankareiden keskellä. Tarantinomaista on myös tarinan episodimaisuus ja aitoa asiaa tulee ikävä, sillä hän mm. esitteli satunnaiset ryöstäjät rytinällä Pulp Fictionin alussa välttääkseen lopetuksen irrallisuuden. El Royalessa riittää pinnallista hyvää ja pettymykseni lieveni hieman, kun yhdistelin pisteitä, mutta sitä samaa olisi voinut jatkaa puolestamme herra Drew Goddard: 10 ylimääräisellä oikolukukerralla tämä olisi väkisinkin ehyempi.