Niin lähellä, niin kaukana. Venom oli aluksi Spider-Manin ufopyjama. Avengers 3 ja 4 lienevät ainoita elokuvia, joissa nykyinen Spider-Man saadaan Tellukselta, joten ne olisivat olleet täydellisiä tilaisuuksia antaa puku hänelle. Heti Avengers 4:n jälkeen valmistuu hänen seuraava sooloilunsa, jolloin puvusta olisi voinut tulla ongelma, joka pahenee, kun se vaihtaa isäntää kostonhimoisena. Jos Venomista olisi kehittynyt antisankari omassa elokuvassaan vuotta myöhemmin, olisi hankala urputtaa mistään (paitsi laadusta).

Käytännössä Venomin leffa aloittaa Spider-Manin moikkaamiin konniin ja täteihin panostavan jatkumon, joka poikkeuksellisesti ei kosahda heti, sillä hitti tästä jo tuli. Tom Hardyn näyttelemä toimittaja Eddie Brock menettää työnsä ahdisteltuaan varakasta tiedenilkkiä. Konna on tuonut avaruudesta symbiootteja, joille hän yrittää löytää isännän koekaniinien kupsahdellessa. Brock ei hellitä, joten hän saa tartunnan. Hiljalleen hän ja symbiootti löytävät yhteisen sävelen. Se on kultaa vähintään vartin, joten nörttinä katson trilogian (tms), vaikka muu kama on kulunutta ja kömpelöä. Venom on Spider-Manin vääristynyt peilikuva, joka mätkii aluksi vääristynyttä peilikuvaansa, joten voi haukotus. Lopulta kokoon saatava symbioosi Riot on tuplapahis, tai puolikas sellainen, sillä kun pahojen mielten yhteistyötä ei ehditä selittää, toisen puolen heppoinen alustus menee harakoille.

Kun Venom perustelee, miksi hän voisi kokeilla sankaritekoja, repliikki on hauska ja innostava pala hahmonkehitystä mihin tahansa supersekoiluun verrattuna. Silti se ei niinkään tee leffaa, kuin herättää ajatuksen, että repliikin synnyttyä lähes koko roska olisi pitänyt kirjoittaa uusiksi sen ehdoilla. Hyvistä hetkistä innostuminen oli helppoa, koska rakastan jakaantuneita mieliä tarinoissa ja idean puuttuminen Deadpool-leffoista jäi korpeamaan. Muissa tuntemissani tarinoissa Venom puhuu tyyliin "me olemme Venom", mutta pysyvästi kaksikamarinen mieli on parempi idea, kun mielet neuvottelevat ja kumpikin kehittyy.

Hardy hämmensi höpöttämällä, että hänen suosikkikohtauksensa leikattiin, mutta hän tarkoitti, että näyttelijälle improvisointi oli antoisinta. En kaipaa lisää muuta, mutta Hardyn mainitsema 7 tunnin skitsoiluversio kiinnostaisi, vaikkei mukana olisi muita tehosteita kuin Venomin ääni. Eddie ja symbiootti tavallaan pussaavat, mutta kärkevämpi seksuaalinen kemia miehen ja lapamadon välillä on hyvä jättää Hardyn hikisestä naamasta tulkittavaksi. Sitäpaitsi Venom on pohjimmiltaan sama laiska tehoste kuin Star-Lordin ja Black Pantherin vermeet, eli putkahteleva ja haihtuva animaatiokuori. Venomin tapauksessa fyysiset tehosteet hidastaisivat rytmin puoleen, mutta ei tietty painottomuuskaan saa juhlimaan. Selvennän, etten 3-4 Venom-lelua itselleni aikuisena ostaneena pettynyt hahmoon: Venom nyt vain on epämääräisesti sykkivä sotku, josta nauttisin erilailla, jos näkökulma olisi sen yhden selkeän kalsarisankarin, joka yrittää ymmärtää, mihin pitää iskeä.

Katso Blade. Venom ei oikeasti ole kauhutoimintaa. Ikärajan nosto tuskin muuttaisi mitään, ellei visio paranisi: panokset eivät tunnu, kun vain sekomöykky voi voittaa sekomöykyn. Moottoripyörätakaa-ajo on vitsi. Hardyn poukkoilu ilman hammasnaamaa on vitsi. Leffa on tyylitajuton The Mask. Venomin saatanallinen lepäävä ilme on huvittava (saman piirtäjän Spawn kertoo Helvetistä ja vastaavista virneistä), mutta jälleen: härskimpää olisi se, jos Hardy itse nuolisi uhreja ja uhkaisi syödä heidän päänsä, kuten hän Bronsonissa melkein jo teki, alastomana ja mustaksi maalattuna. Se hokemani pätee tässä erityisen hyvin, että Hardy voi vetää yli muiden ollessa pihalla tyylistä, kunhan hän näyttelee päähenkilöä. Sekavalla huipennuksella on kiire kelata tarinan korvike loppuun, mutta ennen kuin lopputekstit hourivat nolosti seuraavasta, Hardy saa vielä tovin, joten nälkä jäi. Jo ennen symbioosia hän tekee Eddiestä persoonallisuuden, jonka hyvät aikeet ja epävakaus tukevat antisankarin uraa.