"Hopeinen kuu luo, merelle siltaa, plop, kyllä jämpti on näin", raakkui Pekko Aikamiespoika mopoillessaan kylätiellä. Tuon putkahdettua päähäni pari kertaa päivässä viikon ajan, Timo Koivusalon ohjaama Olavi Virta oli nähtävä.

Kuvaa ja ääntä ajatellen Koivusalo on jo aikansa ollut tasolla, jossa keskinkertaisuus on mahdollisuus, mikäli käsikirjoitus ja näyttelijät vetävät. Taas käy toisin. Varhaisina minuutteina simuloin mummojen ajattelua: kah, niin on komia kloppi ja ääni on kuin herran enkelillä! Lauri Tilkasen näyttelemä Olavi on rehellinen työmies, joka totta maar lähtee hurvittelemahan ja siellä tarjoutuu tilaisuus nousta lavalle. Kun Olavia on katsomaan tultu, lahjakkuus menee läpi sen 30 sekuntia, minkä kestää oivaltaa, että tämä oli tässä taiteilijakuvauksena.

Suomalaisuuden määrittelevä sota alkaa. Perkele, virkkoo Olavi ja ampuu. Naurussa oli pidättelemistä ensi kertaa, kun valmiina syntynyt iskelmätaivaan kirkkain kaasupallo sai kuulla rohkaisun sanoja traagisuuden keskellä. Se sodasta. Taas saa tanssia, intoilee Olavi ja bändi hihkuu, että vihdoinkin. Kun taiteilijan varsinainen nousu tapahtuu sodan jälkeen, suosion luulisi kytkeytyvän kansakunnan sielun tervehtymiseen, suurien ikäpolvien syntyyn tanssilavojen ollessa soidinrituaali ja johonkin, jota emme ajatelleet ennen luovaa keskustelunavausta. "Nyt tuli jumalattoman jännittävää palautetta, plops", virkkoo fantasioissani Pekko, joka ohjasi niin ääriyksinkertaisen kohtauskokoelman laulamisesta ja juopottelusta, että se voisi kertoa kenestä tahansa. Nuorelle Vesa-Matti Loirille ehditään vittuilla, mutta sitä ei mainita, että Olavi sävelsi ja sanoitti itsekin. Laulut pitäisi vaihtaa, mutta otsikko voisi olla Reino Helismaa tai Henry Theel. Entä Juice Leskinen tai Musta Barbaari? Sotasekunnit hämmentäisivät.

Rennot sivujoukot eivät murhaa myötähäpeällä, paitsi vaarin housut -huumorin aikana, mutta Tilkanen artikuloi kirjakielellä. Musiikki lieventää kipua taustasävelet mukaanlaskien, mutta ei se kamalaa suoritusta pelasta, kun salissa suuta aukova kokoomusnuori kuulostaa kellarissa pihisevältä viisikymppiseltä kaljatynnyriltä. En sano, etteikö laulu menisi läpi toisinaan, mutta usein Olavi tuntuu vetävän kuivaa draq queen -show'ta. Pernani repesi vielä kerran, kun pääsin kuvittelemaan, miltä vanhan ja lihavan suunaukojan tulkitsema puolihalvaantunut Olavi vaikuttaisi, jos päässä olisi peruukki, mankassa soisi "It's Raining Men" ja nostalgiset homot taputtaisivat.

Olavin isä oli alkoholisti. Myös lasi viiniä ja ryyppy viiden vuoden välein alustavat vaihetta, jossa montaasit kertovat miesten tuntemasta riemurallista, jossa hikoileva Hannu-Pekka Björkman ja kymmenen vapaavalintaista ukkoa istuvat komerossa askartelupöydän äärellä kossupullon kiertäessä. Verrattuna muihin leffoihin, tai siihen, mitä näen väliaikaisen kämppäni ikkunasta, Olavi on tissuttelija, joten se pitää selittää, että lähes kaikki vastoinkäymiset ovat viinan syytä. Uskottomuus onnistuu ilmankin: ensimmäinen uskoton hetki kopioi romanttisia komedioita. Konservatiivi on eri mieltä (he uskovat mm. että raiskauksia ei tapahdu, tai jos tapahtuisikin, ne kuuluvat nuoruuteen), mutta tyylivalintojen moraalittomuus estää leffaa kommentoimasta sankarin moraalia.

Olavi nappaa alussa muijan ja ilmoittaa sen olevan ikuista. Neidon elämäntarinan ensimmäinen vaihe on paksuksi pamahtelu, mutta hän myös pahoittaa mielensä, joten hän profiloituu tasan ainoaksi hahmoksi, jolla on sisäinen maailma: liioittelematta se tuntuu saavutukselta, kun joku osaa ajatella "perkele" sanomatta sitä ääneen. Olavin onttous olisi uskomatonta, ellei näitä olisi nähty ennenkin. Hän saa tietää olevansa paras, joten hän on, kunnes se kostautuu, että hän juo kaiken mitä tarjotaan, loppu. Hän on eläin: ei eläin mieheksi, ei törkeä sika, ei rakki tai piski, vaan koira. Canis lupus familiaris. Yksi tähti.

Ei kun tämä jatkuu. Olavi viimein tapaa isänsä. Se ei olisi mainitsemisen arvoista, ellei asiaan kuuluisi takauma, joka kertoo jotakin ajasta ennen hetkeä, jona Olavi alkoi laulaa yleisölle. Korjaan siis väitteeni! Olavi ei ollutkaan syntyessään valmis, vaan hän teki töitä. Leffa on dementoitunutta sontaa.