Netflixin 10-osainen minisarja Maniac kokeilee visionäärien lajityyppiä, jossa karkeasti sanoen etsitään jotain todellista epätodellisesta. Brazil, The Matrix, Pilvikartasto, Inception ja Tahraton mieli ovat enemmän tai vähemmän sitä, mitä tarkoitan. Jos sydän sykähti listalle ja palvot True Detectiven ykköskautta, älä anna sen vaivata, etten jaa aallonpituutta Detectiven ja Maniacin ohjaajan Cary Joji Fukunagan kanssa. Molemmilla sarjoilla on ideoita ja kelpo näyttelijät ja Fukunaga luo lakonisuudella tunnelmaa, draamaa ja komediaa, mutta hän myös venyttää itsestäänselvyyksiä ja sivuseikkoja ja toisaalta selittelee, kun hän voisi näyttää.

Unet koettavat eheyttää. Kokeelliset sci-fipillerit luovat eläväisempiä unia, jotka sallivat kohdata trauman, seikkailla alitajunnan syövereissä ja haastaa ongelman. Se kuulostaa kirjan kirjoittamiselta, ja suosittelisin sitä, jos elämyksen saisi apteekista, sillä vaikkei se toimi, oli piristävää nähdä "syövereissä liikkumiseen" liittyvä painajainen viimeksi pari tuntia sitten maailman märehtimisen sijaan. Pillerien on määrä auttaa niin sydänsuruihin kuin vakaviin häiriöihin. Jonah Hillin hahmo on masentunut ja alemmuudentuntoinen skitsofreenikko. Emma Stonen hahmolla on vaikeuksia päästä yli onnettomuudesta eritoten siksi, että sen seurauksena hän tahtoisi olla parempi ihminen, mutta hän ei enää tiedä, kenen vuoksi. Parin jakson jälkeen oli luontevaa kaataa näihin astioihin oma kosminen surullisuutensa. Intiimillä suhteella sarja ei paljoa tee, sillä teemojen päätepisteet ovat joko ennalta-arvattavia tai muutoin epädramaattisia.

Sarja sijoittuu vaihtoehtoiseen nykyisyyteen, joka edustaa retrofuturismia ja mustaa huumoria. Käytännössä: tattero tötterögöö -henkisten japanilaisten operoima supertietokone on itsetietoinen, mutta visuaalisesti 60-luvulta. Mahdollisuus saada rahaa firmalta, joka lähettää perääsi mainoksia lukevan virkailijan, maistuu Terry Gilliamilta, mutta tuo käy myös esimerkkinä ideasta, joka vain vaikuttaa tarpeelliselta. Outoilu vakuuttaa, että jos päähenkilöiden uskottavat ja liikuttavat ongelmat ratkeavat, niin eivät tarkoitetulla tavalla. He osallistuvat kokeeseen, jossa napataan pillereitä järjestyksessä, mutta Emma on valmiiksi koukussa yhteen niistä ja Jonah saa psykoottisen kohtauksen ennen ensimmäistä pilleriä. Tässä vaiheessa sarjalla on yhä tilaisuus kehittyä elämää suuremmaksi, mikä kuuluu lajityyppiin.

Potilaiden tulisi uneksia omiaan, mutta Emma ja Jonah kohtaavat toistuvasti. On jännää, että heistä tulee koheltavia juntteja, herrasmieshuijareita ja keskiaikafantasian kävelijöitä, mutta unet ovat pettymys. Niissä on yhtymäkohtia potilaiden ongelmiin ja labratiimin kärjistyvään sekoiluun, mutta kerronta on kaukana terävästä, eikä Fukunaga tavoita erilaisten maailmojen sielua, joten genre vaihtuu vain draamakomediasta farssiksi. Unet alkavat keskeltä kuten sopii, mutta sarja ei malta olla vääntämättä rautalangasta sen sellaista, että uudeksi hahmoksi muuttunut uneksija muistaa alter egonsa koko historian. Osaavasti toteutetut vauhdikkaat hetket eivät peitä muuta patsastelua ja veren roiskiminen on lähinnä hämmentävää, kun symboliikan on tarkoitus tukea alakuloisia teemoja sykkivän vihan tai pelon sijaan.

Disneymäisen ilmeikäs Stone on todennäköisemmin haltia kuin ihminen, mutta parin nuolen laukaisu suippokorvana ilman jousen toimintaperiaatteiden opiskelua on melko surullista (väärällä tavalla). Usein yliarvostettu Hill sai kaiken sympatiani maustaessaan masennusta harhaisuudella, mutta kun hassumittari yritetään vääntää kaakkoon väkisin, pyöräytin kerran silmiä hänellekin. Stone ja Hill yhtä kaikki ovat perusteluni tuomiolle "ihan hyvä". Jos joku väittää Stonen ylinäyttelevän, väitän kaikkien muiden alinäyttelevän. Pari tuntia meni rattoisasti jo naamaa skannaillessa: tämä oli varoitus.

Projekti tarjoaa heille vaihtelevampaa tekemistä kuin useimmat, mutta saavutus on suhteellinen ohjauksen suhteellisen tasapaksuuden vuoksi. Unissa kaikki on mahdollista, mutta jälkimaku on se, että olen nähnyt jo seuraavan James Bondinkin, jonka Fukunaga ohjaa, sillä Skyfallin ja Spectren ohjaajalta uupui moitteettoman ehyt visio hieman kuten häneltä. Tv-sarjat saavat kriitikon varovaiseksi, koska sivuhahmojen keskeneräiset tarinat voivat olla toisen kauden kantava idea. Maniac on kaiken ymmärrykseni mukaan tässä ja vaikka olennainen päätökseen viedäänkin, moni idea simppelisti unohtuu, kuten loputtomissa sarjoissa.