Missä on Emily? (A Simple Favor) on niitä mysteereitä, jotka koettavat vetää maton alta varhain ja monesti. Erikoisuutena komediaohjaaja tekee monista tilanteista hupsuja fiilispohjalta, vaikka ne voisi toteuttaa toisinkin. Tyyli ei toimi ihanteellisesti, mutta parhaimmillaan vitsikkyys kommentoi kaikkien supermysteerien perimmäistä hölmöyttä ja toisaalta auttaa naamioimaan tavoitteet. Leffa on köyhän miehen Gone Girl, mutta mikäli koet, että Gone Girl oli vuoden 2014 kärkeä, leffahan pitää katsoa ja etukäteisopiskelut kannattaa jättää seuraavaan pisteeseen, sillä tässä lajityypissä tahdot vain sen ennakko-odotuksen, että odotukset rikotaan.

Anna Kendrick, joka yleensä viettelee furryt siirtymään oravista takaisin ihmisiin, näyttelee hiirimäistä Stephanieta. Toimelias ja kiltti kotiäiti jaksaa hössöttää päivät ja jatkaa samaa tubessa. Pian haihtuva Emily, jota tulkitsee Blake Lively, näyttää luultavasti tarkoituksella Carmen Sandiegolta (katoilevalta hämärän moraalin muorilta) ilmestyessään koulun pihalle. Naisten pojat kaveeraavat, joten koomisen kyynisesti vastusteltuaan Emily kutsuu Stephanien vierailulle. Emily on varakas ja lapsenvahdin tarpeessa, mutta Stephanie alkaa vahtia poikaa ilmaiseksi kirkkain silmin. Kemiaa naisten välillä on. Emily on kävelevä salaisuus, joka hyökkäävyytensä ja viinan avulla oppii, kuinka pimeä on Stephanie. Steph (muodikkaasti) voimaantuu, kun Emily rohkaisee häntä.

Emilyn puoliso ja työkaverit nostavat kulmia hänen katoamistempulleen, mutta kukaan ei pidä tilannetta käsittämättömänä: Emily on outo. Stephanie avautuu huolistaan mammablogissaan ja päätyy tutkimaan tapausta kuin yksityisetsivä. En listaa kaikkea, mikä tuntuu loksahtavan yhteen hämäävän helposti. Puolivälin tienoilla ajatusleikki oli herkullisimmillaan, kun luulin osaavani selittää tarinan kahdella tavalla, mutten löytänyt siltaa selitysten välille. Se on jäynää kerrontaa, että vaikka tilanteet voi tulkita eri tavoin, kumpikin totuus tukisi hahmojen tarpeita ja kehitystä, koska kysymys on juuri se, keitä tässä seurataan.

Gone Girl on mestariteos, koska se ei menetä tehoa lyötyään kortit pöytään, vaikka se on lähes väistämätöntä. Matka tapaa olla määränpäätä tärkeämpi. Uutuuden ongelma ei ole siinä, että osa kerronnasta on hämäämistä ja tarinaan jää aukkoja, vaan ohjaajan asenteessa. Nimi Paul Feig maalaa mieleeni punarusettisen setämiehen, joka tunnin välein sanoo "jättekul!" näyttäen peukkua naistähdilleen, jotka jatkavat omaa juttuaan, jota aisankantaja ei kehtaa typistää. Aluksi Feig haihdutti ennakkoluuloni. Ei kerronta nopeaa ole, mutta ensimmäisten paljastusten jälkeen huomioni oli vangittu hengähdystaukojen täyttyessä tulkinnoilla ja muutamien tyylikeinojen tehostaessa nyrjähtänyttä henkeä. Loppupuolella Feig luottaa saavutuksiinsa liikaa, eikä tiivistä, joten leffa ei lopu - koskaan. Näyttelijöiden naamoista alkaa taas nähdä, että he uskovat legendaansa saatuaan jättekulia.

Romaaniin perustuvaa tarinaa varmasti ei improvisoitu kuvauksissa, mutta yliajalle venyminen muistuttaa Feigin vanhoista metkuista. Kun isot faktat on vahvistettu, uudet käänteet eivät paljasta tai alleviivaa hahmoista uusia inhimillisiä puolia, joten he alkavat taantua temppuilijoiksi. Improvisoinnin ansiosta Haamujengi on yksi elokuvahistorian rennoimmista ja maanläheisimmistä fantasioista, mutta improvisoinnin vuoksi Feigin Ammuujengi on nihkeä ja teennäinen, koska hänen tyhjäkäyntinsä on rennon sijasta maireaa, koska hän on mairea.

Vaikkei hahmon kohtalo kuristaisi, se voi olla kirjaimellisesti jännittävää - silmät suurenevat, pulssi kiihtyy -, kun jännäri kehittelee kiehtovan sotkun, jonka se varmasti pilaa ihan kohta, mutta toivottavasti ei vielä, hui ui... Missä on Emily on Feigin paras elokuva. Puolipakollista pettymysvaihetta typistämällä se voisi olla vahva elokuva, sitä vain sönkötän.