Kovasti yrittävä, mutta rasittava The Predator ei osaa yhdistää ideoita, jotka palvelevat samaa tarkoitusta. Ottaisin komedian kahdesta kytästä, joista toinen osaa lukea ja toinen kirjoittaa, mutta Poirot riittää, jos tarkoitus on tehdä tiivistunnelmainen murhamysteeri.

Ufomiehen näkevän itsepäisen sotilaan esittely kompastuu vanhoihin viittauksiin ja tulevan alustamiseen. Elokuva ei hengitä, mutta ei luovuteta vielä. Solttu takavarikoi sci-firomua, joka päätyy väärään paikkaan, joten suunta on selvä. Sankari itse on päätynyt muiden pöpiksi tuomittujen sotilaiden seuraan, kun hän näkee predatorin toistamiseen, joten tällä porukalla mennään. Sain allergisen reaktion omille jutuilleen höhöttävistä huru-ukoista, mutta heidän olemassaolonsa on onnettomuus, jota tekee mieli tuijottaa. Oletin vitsin olevan se, että predator aiheuttaa hämminkiä, mutta perässä kyykkivät ukot ovat vielä oudompia, mutta muu selittely ja soopa tulee tiimihengen tielle.

Ihmiset taistelevat myös ihmisiä vastaan ja predatorit predatoreja vastaan. On autistinen pikkupoika, jotta yksi lauseen mittaisista sci-fin sirpaleista huipentuisi pässinpäisesti. Ufokoirat ovat noin kahdeksas osapuoli, sillä ne eivät johdonmukaisesti palvele isäntiään. Kansaa on puolet liikaa, joten puolikkaita ovat sielutkin. Ihmisten riidat on perusteltu niin heikosti, että kaikki vaikuttavat kylmiltä psykopaateilta. Isot kuolemat ovat kehnoja vitsejä näyttelijöiden tähdätessä Paavo Väyrysen kesäteatteriin, vaikka suolet tursuaisivat ulos. Huvituin toisinaan tylyistä hetkistä, mutta mitään väliä millään ei ole.

Leffasta leikattiin "sexual predator", eli ohjaajan pervokaverin pieni osuus Olivia Munnin pyynnöstä. Jos tämä johti töksähdykseen, kohtaa ei huomaa: puolet muistakin sivujuonista on syöty, jottei kerronta laahaisi, vaikka poukkoilu on vielä tylsempää. Siitä liikkuu vaihtelevaa tietoa, miten tiimi suhtautuu Munnin aktivismiin. Sisältö kommentoi teemaa, sillä Munnin tieteilijähahmo on yksi lukuisista jutuista, jotka eivät rimmaa toistensa tai edes itsensä kanssa. Hahmo riisutaan kahdesti, mutta tissejä ei näytetä, joten leffa ei edusta jännää törkyä, eikä hyvää makua. Hahmo tutustuu ukkoihin kiltisti sanottuna "lumikkimaisesti". Ammattilaisloukkaannuin niiden naisten puolesta, jotka alkavat puhua puhelimeen ohittaessaan minut pimeällä, mutta poukkoilu ei salli mielipiteen tehdä muuta kuin unohtua. Ukot eivät tahdo ahdistella Munnia, joten jos tiimillä olisi aikaa ystävystyä, kuvitteellinen riisilehmämäisyys voisi kehittyä positiiviseksi energiaksi (josta olisi etua sankareiden posahdellessa päreiksi).

Ihmisiin vaatimukseni kohdistuvat. Joo, Predator on ikoninen action-figuuri, mutta alkuperäisteos sai nimensä siitä, että planeetan isoimmat sällit alistettiin pupujusseiksi, joita tuntematon uhka vaani. Predator saattoi olla simppeli kalamies, mutta jatkoa varten luotu mytologia on kalojen kirjoittamaa: kalamiehet varmasti luovat kalastusplaneettoja ja ehkäpä järveen eilen sepalus auki syöksynyt setä yritti suojella kaloja kalamiesten sisällissodassa! Tässä vaiheessa näen hukattua potentiaalia lähinnä siinä, että predatorien suu olisi kauhufantasiapilluna vielä mahtavampi kuin zergien rakennukset. Jos poukkoilu korvattaisiin hahmovetoisuudella, fanifiktiomainen metsästys olisi huoletonta hupia sen sijaan, että pihahdan: "tätäkin vielä".

Ohjaaja Shane Black tuli kesällä kaapista: hänellä on Touretten syndrooma. Niin on yhdellä hahmollakin, mutta elokuva ei toimi pride-kulkueena, sillä se on ennemminkin skitsofreniaa, kun tyyli vaihtuu kohtausten välillä, muttei kerran sekunnissa. Tämä on Blackin ensimmäinen rynäisy. Hänen neuroottisuutensa ja röyhkeytensä tukee mm. Mel Gibsonin ja Robert Downey Jr:n tyylejä, mutta tämä kreisi, mutta selittelevä, mutta lapsellisen cool pätkä uuvuttaa.