Vähemmän kulunut elokuva viihdytti, muttei ollut ilmiömäinen, joten keskeytin sen hetkeksi, koska kirjoittamisen kannalta kostojännärin lyttyyn haukuttu uusinta on kiinnostavampi. 70-luvun Väkivallan vihollinen (Death Wish) sai kritiikkiä juhliessaan omankäden oikeutta, sillä alkuperäisromaani sanoi muuta. Tällä vuosituhannella katsottuna leffa ja sen jatko-osat hyötyvät ajan patinasta ja tuntuvat symbolisilta saduilta purkautuvasta vihasta, mistä eläimen vaisto tykkää. Tunnen tilastot amerikkalaisten asehulluudesta, joten on kiinnostavaa kokea sama tarina ajankohtaisena lausuntona. Lisäksi vuokraamon suosituimman pätkän käsittely lieventää tarvetta puristaa oma pää irti.

Bruce Willis näyttelee kirurgia, jonka eteen tuodaan tohinalla haavoittunut poliisi. Kun Bruce saa skalpellin, sydän pysähtyy, joten hän kohauttaa olkapäitä. Se oli siinä. Teimme kaikkemme. Katsoin kohtauksen kolmesti: kaikki tyylivalinnat ilmaisevat, että nyt näemme sankarin tekevän ihmeitä tai pettyvän elämään, mutta hänen reaktionsa on sama kuin Willisillä haastatteluissa: meh. Ehkä tyyneys pohjustaa tragediaa, joka suistaa Brucen tasapainosta? Ohjaaja Eli Roth on menettänyt nuoruuden anarkian, mutta - ehkä tämä lause päättyi pilkkuun. Kirurgin perheelle käy hassusti. Willisin ilme vaihtuu ja kyynel vuotaa. Se, pidätkö toteutusta asiallisena vai naurettavan laiskana, riippuu siitä, miten tuttuja Die Hardit, Hostelit tai kameralla osoitetut asiat ovat (draamaa on draamoissakin).

Simpsonit-vitsissä elokuvan Death Wish IX iäkäs sänkypotilas Charles Bronson sanoo "I wish I was dead". Willis tavoittelee vastaavaa energiaa odotellessaan tyynesti virnistellen parempaa syytä seota. Sitä ei tule. Tässä lajityypissä perheen kohtalon on tarkoitus antaa pyhää vihaa katsojallekin. Sensuroitu vihjailu on noloa Rothilta, joka Hostelin trailerilla vaati katsojia myöntämään, että tahdomme nähdä hirveyksiä, vaikka terve selittelee hakevansa vain pelon tunteita. Kun Bruce on imenyt vaikutteita, hän aloittaa aseharrastuksen rennon rockin soidessa. Kysyin, missä on Sacha Baron Cohenin asehullu antiterroristihahmo Erran Morad? Tämä draamasokea ja laiska rahastus tuntuu vitseiltä vapaalta satiirilta selittäessään, että tyyni, älykäs mies voi kiinnostua aseista ja olla se kuuluisa hyvä aseenomistaja, joka pysäyttää pahikset punaniskojen fantasioissa, muttei todellisuudessa. Onko se vitsi, että kyttä, joka tuntee Brucen, muttei ymmärrä hänen rikkovan lakia, on Walter Whiten lanko?

Jälkipuoliskolla on julma kuulustelu ja kauhumaisia välähdyksiä. Ammuskelu on trilleriin sopivaa tusinahollywoodia. Kuvittelen tätä kännykästä lukevan lippispään vaahtoavan, että Bruce on paras, joten kysyn, eikö "ok:n paukuttelun" kannattaisi edetä Death Wish 3:n tunnelmiin, eli päästää sankari ampumaan katujengiä konekiväärillä? Arvostan sitä, kun väärä ajatus myydään tunnetasolla ja odotan The Punisherin tv-sarjalle jatkoa, mutta missä on pärinä? Noloina itsetietoisuuden ja munattomuuden osoituksina mukaan on leikattu montaaseja toimittajista, joista osa kyseenalaistaa sankarin teot sanomalla "kyseenalaistan sankarin teot". Ne eivät liity tarinaan sen vertaa, että päähenkilö tiedostaisi ne: kyse on amerikkalaisesta tavasta kirjoittaa Snickersin kääreeseen "älä työnnä patukkaa silmään".

Rikollisuus on laskussa, mutta tarina sijoittuu Chicagoon, joka on poikkeus, joten leffa vain toteaa rikollisuuden kasvavan. Älyllinen epärehellisyys on valitettavampaa kuin sellainen perustyhmyys, että 2,7 miljoonan ihmisen kaupungissa jokainen ammuttu päätyy saman kirurgin pöydälle ja sitten Walterin lanko yrittää ratkaista keissin. Tahdoin viihtyä ja paheksua, eli viihtyä, mutta "vauhtiin päästyään" leffa on vain kankea tusinajännäri, joka ei lopu. Perheen kostaisi 40 minuuttia nopeammin ja vaikka sivullisten puolustus jäisi mukaan, tyhjäkäyntiä olisi silti 20 minuuttia. Rasistille leffa ei välttämättä sovellu, vaikka valkoinen kuulapää putsaa kadut, sillä toisena itsetietoisena anteeksipyyntönä leffa huolehtii, että uhreilla, sivullisilla ja poliiseilla on realistisesti väriä.