Kihtinen ukko ilmoittaa vaimon hautajaisissa lähtevänsä kotiin kuolemaan. Tarkoitus ei ole jouduttaa asiaa, mutta arkkuaan ukko nikkaroi. Siinäpä lättähattujen suosimaa kreisihuumoria sitten jo olikin. Kun pojantytär saapuu kutsumatta vierailulle ja hourii jostain vodkajäätelöistä, tolkun ihminen saattaa kulmaa nostaa, mutta ei se vakavaa ole. Heikki Kinnunen on simppelisti rehellinen suomalainen mies, ja sen pitäisi olla leffan nimikin. "Mielensäpahoittajan" poika on lähtenyt nuorena maailmalle ja hän suhtautuu Suomeen pilkallisesti, pitäen isäänsä junttimaisuuden huipentumana. Pojan asennevirheet ovat paremmin esillä kuin isän. Pappa elää korvessa kuten siellä eletään ja muut tunkevat sinne, joten saa sitä vähän hikeentyä.

Poika & vaimo ovat suunnitelleet 17-vuotiaan tyttärensä elämän valmiiksi: tyttö ammutaan maksamakkaramaasta Yhdysvaltoihin suhteita solmimaan. Kun tyttö tarvitsee tilaa hengittää, on luontevampaa karata papan luo kuin puhua vanhemmille. Kun pappa ymmärtää, pappa auttaa. Tämä on sympaattista, kuten on simppelin tarinan mahdollinen menestyskin (vaikka "nuoriso tuijottaa supersankareita"), mutta en täysin ymmärrä, miten näin laaja joukkoharha toimii. "Kyllä minä niin mieleni pahoitin" on hauska tapa aloittaa ruikutus, mutta ettäkö niin hauska, että puoli Suomea katsoi ensimmäisen osan, joka on päämäärätön ja katkonainen haahuilu? Kinnunen sanoo repliikin mainoksissa, joten tämäkin leffa on sitä myöten korkean konseptin hittikomedia?

Antti Litjan höperön mielensäpahoittajan kuukauden mittaisesta mykkäkoulusta ja muusta muistutetaan, mutta vaikka Kinnusenkin ilme on jäykkä, hänen luontainen, lämmin koomisuutensa ja nuorekkuus ja terävyys saavat juorut kuulostamaan panettelulta. En pitänyt uutta mielensäpahoittajaa niinkään satiirina valittajista kuin kadonneena sukulaisenani. Minulle Kinnunen on yhtä kuin Soitinmenot, joka on identiteettini rakennuspalikoita. Muistan elävästi sen katsomisen perheeni kanssa, ja sen lauluja yhteen kokoava Uffaffaa-levy peittoaa mitkä lie Beatlesit; olen myös vastaava kristitty kuin Pastori Silli - heh heh heh! -, mutta se sataa Erkki Saarelan laariin.

Muistan muutakin, mutta en selkeästi sitä, milloin Kinnunen on viimeksi ollut näin luonteva ja kiistatta pääasia. Rooli ei ole erikoinen, mutta se houkuttelee esiin pitkän linjan miehen täyteläisyyden. Jäykkyyden takaa erottuu kokonainen tunne- ja aatemaailma. Se soveliaasti sekoittuu, milloin vanha jäärä on pihalla ja milloin hän harrastaa lakonista huumoria. Kokeilen ajatusakrobatiaa: selkeä tyhjäkäynti estää leffaa olemasta virheetön perusleffa, mutta jos lajityyppi onkin legendan joutsenlaulu, löysyydellä ei ole niin väliä. Sillä ei tuntunut olevan väliä.

Ensikertalainen Satu Tuuli Karhu on lapsenlapsena pirteä, söötti ja uskottava. Nuori saa olla vähän höpsö, eivätkä OMG-pissisjutut karkaa lapasesta, kun tyttö on myös maailmaa nähnyt tähtiopiskelija. Vastakkainasettelun välitön luontevuus peittää osittain draaman kaarien huteruuden. Hahmot, joiden on vaikeinta löytää yhteinen sävel, ovat erillään, joten isot ongelmat ratkeavat lähinnä koska niin on tapana. Tytön vanhemmat lähentelevät klassista kesäteatteritasoa, mikä sopii, kun tunkkaisen suomalaisuuden pelkääminen on tehnyt tyypeistä stereotyyppisen tyhjäpäisiä ja suurisuisia "amerikkalaisia". Trumpin valtaannousu vahvisti sen, ettei Euroopan kaikkien kukkoilevien kultakuumetyyppien muuttaminen samaan valtioon ole kestävää kehitystä. Ei leffa niin sano, mutta sisältöä lienee riittävästi, kun mielleyhtymiä putkahtelee.