Jokainen haluaa jotain (The Place) on aikuisten Saw ja Wishmaster. Moni ei ajatusta tue, mutta puolustan sitä innolla puolustaakseni nuorempaa itseäni: näissä tarinoissa pääasia ei ole törkeä väkivalta, vaan heikkojen ihmisten ja omaa logiikkaansa toteuttavan Saatanan kutkuttava kohtaaminen - eli vertaukset, jotka kehottavat ajattelemaan elämää. Wishmaster on nilkkimäinen lampun henki, joka toteutti toiveet pierumaisella asenteella. Jigsaw päätti, että narkkarin sitominen sirkkeliin pelastaa sielun, kunhan narkkari todistaa elämänhalunsa kaivamalla avaimen silmästään. Uutuus on italialainen taide-elokuva, joka on Suomessa sallittu kaikenikäisille.

Kahvilassa päivystää keski-ikäinen partasuu. En kuvailisi häntä karismaattiseksi ensisilmäyksellä, mutta rauhallinen ja asiapitoinen lausunta ja alakuloiset, väsyneet silmät ovat luottamusta herättävä yhdistelmä, joten hyväksyisin hänet psykiatriksi. Ei tarvitse selittää, miksi asiakkaat luottavat häneen. Sana on kiertänyt. Hän täyttää toiveet. Korruptoitunut kyttä saattaa pitää häntä mafiosona, mutta partamies tarjoaa myös parempaa hoitoa kuin lääketiede ja korjaa vaikka asenteesi, jos pyydät. Jokaisesta toiveesta tulee suorittaa maksu. Sokea mies saa näkönsä takaisin, kunhan hän raiskaa naisen. Mummon elämänkumppani pelastuu Alzheimerilta, mikäli mummo suorittaa terrori-iskun.

Mistä voi tietää, ettei partasuu ole Saatana? Ei mistään, toteaa leffa alussa, kehottaen keskittymään muuhun. Tarina sijoittuu kuppilaan. Mies keskustelee yleensä yhden asiakkaan kanssa ja sanoma on napakka: tee jotakin, saat jotakin. Hän ei silti hätistele asiakkaita pois, vaan kehottaa heitä kuvailemaan tekojaan ja tunteitaan. Muistiinpanoja hän rustaa paksuun kirjaan, josta löytyvät valmiina hänen vaatimuksensa. Diilejä ei voi muuttaa, mutta ne voi perua: asiakas työskentelee vain oman onnensa eteen. Partamies ei huijaa? Ainoa toive, jota hän ei täytä, on sellainen, joka on ristiriidassa toisen toiveen kanssa. Tästä huolimatta kohtaloilla on yhteyksiä, joten toivebisneksen motiivien miettiminen koukuttaa.

Symbolinen arvo tulee heti selväksi. Ehkä tilaisuus tekee varkaan, mutta ehkä tilaisuuden hylkääminen vihjaa, että olet fiksumpi, kuin uskoitkaan – ja ehkä tunne voimaannuttaa tragedian keskellä? Tuo ei ole loppuratkaisu, tuo tulee ilmi hetsillään. Toistoa rytmittää vain tarinoiden yhdistyminen ja partamiehen inhimillisyyden avautuminen. Päivien viimeiset kahvit kumotessaan partasuti ihmettelee kuppilan emäntää, joka flirttailee hänelle. Hän ei reagoi kummoisesti, mutta hän ei myöskään makeile mystisen saatanallisuutensa varjolla, joten hän toimii yhä vahvemmin katsojan avatarina, vaikka hän on selkeä konna. Hän on tavallaan amoraalinen tarkkailija. Toisinaan hän toivoo samoja käänteitä katsojan kanssa.

Että jotta mitä kamalaa olisit valmis tekemään saavuttaaksesi haaveesi tai pelastaaksesi rakkaimpasi? Ainoa oikea vastaus on "en mitään". Tarkoitan sitä fundamentalistisesti: itkisin illalla, jos nappaisin alelaarista viimeisen tuotteen, jota muutkin piruparat tavoittelivat (kenties järjestääkseen sairaalle viimeiset synttärit - niin surullista). Jos pidät viimeisen persikkapurkin kahmaisua "ansaittuna voittona", haluat varmasti myös hirttää ulkomaalaiset: et ehkä tänään, mutta odotapas, kun tiimisi asetetaan muita vastaan. Siitä tulee pitää kiinni, että saat ananasta, jos kaikille on luvattu purkki, mutta on järjetöntä ja siksi mielenkiintoista, että joku ryhtyy natsiksi persikoiden tähden. Saw-leffoissa teot on jo tehty, mutta niiden ajattelu on kiehtovaa Jigsawin syytöksen ja sirkkelin osumisen välisinä kuumeisina sekunteina. Tämä teos luo omanlaisensa, mutta vastaavan ympäristön, jossa kutakin tarinaa ehtii ajatella vain hetken kerrallaan, eli juuri oikean ajan: vastaukset olisivat turhan selviä pitkissä keskusteluissa. Huomio ei saa herpaantua.