Mestari Hayao Miyazaki sir on tällä hetkellä ainoa elokuvaohjaaja, jonka vanhemmalla tuotannolla on mahdollisuus päästä (vähääkään) laajempaan levitykseen Hollywood-hömppää himoitsevassa Suomessa. Naapurini Totoroa seuraa 1992 valmistunut Porco Rosso: animaatioseikkailu kaksitasolla lentävästä ensimmäisen maailmansodan veteraanista, joka saattaa olla sika ja vähän sovinistikin, mutta ei sentään fasisti. Mitä riemastuttavimmalla tavalla Porco Rosso on lastenelokuva aikuiseen makuun. Värit ovat kirkkaat ja ajoittainen toiminta ja törttöily energistä, mutta kaikki mikä tekee Porco Rossosta todella erityisen, vaatii aikuisen yleissivistystä ja kärsivällisyyttä, siis kypsää mieltä. Miyazaki on tehnyt elokuvan fiksulle ja tuntevalle aikamiehelle, joka ei ole unohtanut kuinka nauttia saduista - siis itselleen.

Fantasiaelokuva Porco Rosso ei perinteisimmässä merkityksessä ole, sen päähenkilö nyt vain on loitsittu kärsäkkääksi ja sillä hyvä. Italian väreissä vesitasollaan lentävä Punainen sika on oman itsensä herra, joka laskuttaa reilusti palveluksistaan, jos esimerkiksi läskipäiset lentävät piraatit kaipaavat pelastusta kikattavilta koulutytöiltä, jotka he itse kidnappasivat. Clark Gablen näköinen amerikkalainen kukkoilija haastaa sian niin taivaalla kuin yökerhossakin, jonka vetonaula on kaikkien pilottien päiväuni. Sika on ollut laulajaneidon suosiossa pidempäänkin. Kahden keski-ikäisen tunteet ovat rauhassa kauniiksi ja syviksi kypsyneitä, eivätkä ne välttämättä vaadi tekoja tuekseen.

Amerikkalainen olisi sialle muutenkin yhdentekevä tapaus, ellei äijällä kävisi kertaalleen tuuri. Sika joutuu remontoimaan uskollista lennokkiaan perusteellisesti ennen kunniallista kohtaamista. Siinä sivussa 17-vuotias mekaanikkotyttö saa vanhan sian sydämen vähän läpättämään, vaikka töpselikärsä tokkiinsa onkin herrasmies. Punapää värvää itsensä sialle töihin ja pistää siinä sivussa ojennukseen muutkin elokuvan surkuhupaisista äijänköriläistä, joilla leuka tuntuu loksahtavan lattiaan jo naisen sanoessa että päivää.

Porco Rosso on hidastempoinen tunnelmapala samaan tapaan kuin Goro Miyazakin viimesyksyinen Maameren Tarinat, mutta toisin kuin arkkitehtipoikansa, Hayao ymmärtää mitä animaatio on taiteenlajina. Vanhempi Miyazaki rakentaa kaiken veikeiden, ensi silmäyksellä sympaattisten hahmojen ja arkisten, liikuttavien hetkien varaan, mutta ei kuitenkaan epäröi hetkeäkään, jos valitulta polulta voidaan poiketa kekseliään, aina yhtä riemastuttavan, aina yhtä vilpittömänä purskahtelevan hölmöilyn pariin. Porco Rossossa todellisesta historiasta ajatuksella ammennetut yksityiskohdat kohtaavat Miyazakin lapsenmielen ja ilmiselvän rakkauden ilmailua kohtaan.

Porco Rossoa on hankala kritisoida saamatta moraalista krapulaa. Valkokankaalle viimeinkin heijastettu tarina ei välttämättä ole hyvä tai edes mielenkiintoinen (siis siinä mielessä, että siinä olisi erityisempiä yllätyksiä tai käänteitä), mutta selvää on, että jos Porco Rosso olisikin pelkkä tv-sarjan pilotti, katsoisi koko ensimmäisen tuotantokauden yhdeltä istumalta. Elokuvan ei soisi loppuvan. Elämää suurempia mestariteoksia Miyazaki alkoi takoa toisia toistensa perään vasta Porco Rosson jälkeen, mikä on samalla selkein syy, miksi Porco Rosso menettää yhden tähden: nöyrästi kiitollinen animaatioharrastaja tahtoo palkita Miyazakin myöhemmän kehityksen jollain käytössään olevalla tavalla.