Passeli aika vitsille "naiset kuuluvat kyökkiin" on niillä main, kun ruotsalaisen näköinen huumorimies aavistaa häviävänsä naisille muutaman minuutin sisällä vaikkapa Kimblessä. Jos hän voittaa, niin pahus: paikalla on myös joku kalju paksukainen tai terävästi artikuloiva hiirenpilluleukainen oikeistonuori, joka alkaa urputtaa, että niinhän se on, tosiasioista ei voi kiistellä.

Emma Stonen näyttelemä Billie Jean King on naisten tenniksen ykkösnimi. Samalla kun hän nahistelee kravattisovinistien kanssa tasa-arvosta, kellarissa murjottaa pulisonkimyyrä, josta on tuleva todellinen uhka ja mahdollisuus. Naisten oma liiga ottaa askeleita ja Billie Jean alkaa ymmärtää, ettei miehiä tarvita välttämättä sängyssäkään, kun se tapahtuu: entinen miesten maailmanmestari Bobby Riggs haastaa hänet sukupuolten sotaan. Steve Carellin näyttelemä setä ei ole ensisijaisesti sovinisti, vaan riskeistä nauttiva showmies, jolla on tylsää, kun rikas vaimo pitää jöötä. Bobby tahtoo toteuttaa itseään. Billie Jean ei ole kiinnostunut auttamaan, mutta kun viisikymppinen ukko peittoaa toisen nuoren naispelaajan ja mylvii ulos kaikki kliseet naisista ja voileivistä, sedästä tulee osa kamppailua, jota Billie Jean kävi jo. Urheilu on vertauskuvallista ja vertaus oli kääntyä onnettomaksi; nämä matsit saivat paljon huomiota 70-luvulla.

Ohjauksesta vastaa aviopari Valerie Faris & Jonathan Dayton, jotka saivat kiitosta Little Miss Sunshinella ja osoittavat jälleen omaavansa vahvan tunneälyn. Tositarina on tiivistetty pikkunäppäräksi ja kepeäksi draamakomediaksi, joka ei ole syväluotaus mistään (kaikkein vähiten tenniksestä), mutta joka osaa sitoa painottamansa asiat tarinaksi ja jättää täyteläistävät mausteet mausteiksi. Billie Jean etsii näkyvyyttä aatteelleen ja ottaa lajin vakavasti, mutta murroksessa oleva ja potentiaalisesti skandaalin väärti seksuaali-identiteetti vaivaa mieltä. Jännitteet jännittyvät, kun hän pelaa tasoaan heikommin ja julkisuus on myös uhka.

Billie Jean ja Bobby ovat parisuhteissa, jotka eivät toimi entiseen malliin, mutta joiden osapuolet muistavat, miksi liitto on alkanut. Vaikka kumpikin on tavallaan suhteensa konna, kummankin tarpeet ovat vilpittömiä, joten niiden täyttyminen on herttaista, ristiriitojen ollessa somasti surullisia kepeän kerronnan rajoissa. Stone on lahjakas neurootikko. Tällä kertaa vahvan ja päättäväisen hahmon olemuksessa ikään kuin näkyy jäänteitä nuoruuden arkuudesta, mitä paineet korostavat. Stone osaa silmäpullistuksen, jossa itku tuntuu mahdollisuudelta, vaikka ilme on vakaa. Karsea 70-luvun tyyli ei peitä Stonen satumaista kauneutta, mutta kokonaisvaikutelma on se, että Billie Jean ja kampaaja, johon hän tykästyy, olisivat mukavan arkinen pari, jos se sallittaisiin.

Naiset vaativat samaa palkkaa kuin miehet? Bobbyssa asiallista on se, että hän haluaa samaa palkkaa kuin nuoret. Senioriturnauksissa ei liiku mammona, joten Bobby on koettanut tuotteistaa itsensä hassuilla matseilla, joissa amatöörit saavat etumatkaa. Se, että nainen ja pappa kiinnostavat useampia kuin nuorten miesten matsit, on voitto molemmille, mutta jos asia alleviivattaisiin selkeämmin, ehkä Bobbyn ja hikisempien sovinistien tarpeellinen näpäytys olisi laimeampi. Carell on hauska olematta hekohauska: Bobby muistuttaa etäisesti Austin Powersia, mikä lienee realistista. Tällä varjolla muutaman muunkin hahmon kärkevyys istuu kuvaan.

Merkittävä heikkous on matsi. Urheiluelokuvan tehtävä on kaikin keinoin selittää taidehomoille, miksi joku jaksaa katsoa urheilua. Leffa klaaraa alustuksen ja niillä energioilla matsi on vangitseva, vaikka toteutus on yhtä tylsämielistä kuin tosielämässä: aitoa elokuvaa ovat lähinnä sivullisten reaktiot. Hiljentyminen toteavaisen loppuratkaisun kunniaksi on tyylivalinta ja se voidaan perustella ja sillä on omanlaistaan arvoa. Toivoin silti, että kamera olisi pysynyt kiinni lahjakkaasti näyteltyjen persoonallisuuksien naamoissa, kun möykyn hutaisu vuotavalla lapiolla oli olevinaan aikani arvoista.