Leffa on sama. Vaihteeksi se tykittää. Ykkönen teki kunniaa tunnusbiisin hallitulle kiihkeydelle, joten tarinakin vangitsi, vaikken ymmärtänyt kaikkea heti, enkä muista, mitä ymmärsin myöhemmin. Saaga on plussan puolella, vaikka soopaa on yhä vaikeampi niellä, kun päähenkilö on maailman ainoa toivo, jota joka kiesuksen kerta epäillään petturiksi. Rogue Nation toimi komediana sankareiden oikeasti pelatessa roistojen pussiin vailla järjen hiventä. Itsetietoisuuden pilkahdukset ovat yksi Falloutin vivahteista, jos kliseiden kommentoiminen onkin tulella leikkimistä: olin vähällä lyödä kämmentä otsaan, vaikka viihdyin. En palkitsisi kirjoittajaa, joka jättää ampumasta itseään polveen tähdättyään siihen taas, mutta sama mies ohjaakin. Monia toimintakohtauksia höystää ykkösestä tuttu tunne, että nyt on tosi kyseessä, pysyitpä kärryillä tai et.

Pommi saattaa posahtaa. Tom Cruise on Impossible Missons Force -agentti Ethan Hunt, joka kuuntelee selityksiä itsetuhoutuvalta nauhalta samalla, kun kaverit vaivautuivat tiimipalaveriin. On muitakin agenttijärjestöjä ja rikollis- ja terroristiorganisaatioita ja luonnollisesti kaksoisagentteja ja salattuja motiiveja. On aina selvää, että pommi saattaa posahtaa ja selkäänpuukotussotku vakuuttaa itsevarmuudellaan. Rogue Nation alkoi kuin komedia Musta lammas, jossa punkeron takki jäi nousevan lentokoneen oven väliin. Se oli viihdettä, muttei itsevarmuutta: se oli kaupallinen stuntti. Fallout panttaa stuntteja tovin ja vaikka se pääsee vauhtiin vasta ensimmäisen jälkeen, se välittömästi vakuuttaa tietävänsä, mitä se itse haluaa. Tekemisen ilo välittyy.

Satoa korjataan Euroopassa tapahtuvien takaa-ajojen aikana. Joku teeskentelee jotakin jonkun vapauttaakseen, ihan sama: tyypit ovat tosissaan ja taidokasta stunttiputkea höystetään taide-elokuvien tempuilla. Jo äänisuunnittelu on syy käydä teatterissa. Jos nautittavinta on hienovaraisuus, tyylikästä on myös ajoittainen kärkevyys, kuten musiikin tai efektien vaimentaminen tunnelman eri puolien korostamisen nimissä. En juhli kirjoitettuja tunteellisia hetkiä, joiden pohjustus on läpinäkyvää, mutta silmäni kostuivat, kun kuva ja ääni osoittivat, että kaikki voi olla tunteellista: kun ohjaaja osaa, kiihkoilun ja uhkatilanteiden aistikkuus on ikään kuin mahdollista.

Käsikirjoitusta hiottiin, kun tuotanto jäi tauolle Cruisen loukkaannuttua. Kohtauksia ei kuvata kronologisessa järjestyksessä, joten se oli puoliksi harhaa, kun tunsin leffan muuttuvan Cruisen törmättyä taloon. Kiihkoilu oli kehittynyt impressionistiseksi (suosikkisanani), mutta loppua kohden selittely tekee seikkailusta rahvaanomaisemman? Kun Ethan Huntia kuvaillaan traagiseksi ritariksi, joka ei ehdi rakastaa, koska jonkun on tehtävä stuntteja, mielessäni pyörivät vain juorut, joiden mukaan Cruise harkitsi munkin uraa ja oppi vasta 2006, että netissä on pornoa. Hunt ei ole hahmo. Cruisen keski-iän kriisi on hämärryttänyt sen, onko hän näyttelijä vai stunttimies, mutta tässä elokuvassa tavoitteet ovat ihanteellisessa tasapainossa niin kauan, kun Cruise saa vetoavalla intensiivisyydellään korostaa stunttiensa eeppisyyttä. Se, minkä silmä näkee, on niin paljon, että Huntille on turha kirjoittaa tasoja tässä vaiheessa.

Cruise päristeli itse helikopterilla ja hyppäsi lentokoneesta yli sata kertaa. Taiteellisella stunttishow'lla ei ole kerronnallista syytä venyä kahteen ja puoleen tuntiin, mutta viihdyttävänä se pysyy ja ehkä otan kernaammin tämän kuin lyhyen elämyksen kahdesti (toinen kerta kävi mielessä, kunnes puo alkoi vinkua). Fallout jaksaa luoda kauniin sommitelman jopa monesta pakollisesta siirtymästä ja hitaasta hetkestä. Huipennusta voi kritisoida pakollisten kliseiden yllätyksettömästä rytmityksestä, mutta tuo oli tukehtuvan takapuolen pihinää: silmäni pysyivät auki. Oscarit kaukaa kiertänyt sarja olisi toisinaan voinut nousta ehdolle teknisissä kategorioissa ja tällä kertaa sen pitäisi nousta.