Olen sen verran ristiriitaisissa tunnelmissa, etten tiedä, olenko. Hyvä yhden sanan arvostelu olisi "itkunaurua", mutta myös "ok" kertoo kaiken, kun miellyttämishaluinen tuote ajaa asiansa. Ensimmäinen Mamma Mia! oli kankea jukeboxmusikaali ja vähemmän kuin osastensa summa. Abban musiikissa ja näyttelijöissä ei ollut muuta vikaa kuin se, etteivät he osanneet laulaa, mutta tarina oli tuhnu ja ohjaaja kädetön. Jatko-osa on hölmö, mutta sujuva. Jos sitä ajattelee vaikkapa parodiana ekstroverttien järjenjuoksusta, se toimii. Jo visuaalisesti pätkä on kesähelteiden moraaliton ylistyslaulu, mutta jos ufo-olmeilla on kivaa, on se hellyyttävää.

Animaatiossa Fievel matkalla Amerikkaan kissa itki, että hänkin on menettänyt perheensä. 10 siskoa... 8 veljeä... 3 isää! Sama absurdi vitsi on Mamma Mia -saagan tunteellinen ydin: jos äitisi on jakorasia, kaikki ovat yhtä hyviä isiä. Here We Go Again on kerronnallisesti pornoparodia sukeltaessaan menneisyyteen ja selittäessään, kuinka Donna onnistui panemaan putkimiestä, pizzakuskia ja konstaapelia saman munasolun pysyessä pesässä. Leffa ei ole tylsä, mutta se on kohtauskokoelma ja kun ajatukseni harhailivat, en heti tajunnut, että äijä muuttui toiseksi. Ai niin - äsken hän oli blondi. Kuka on Donnalle oikea? Sama se, hän on kuollut.

Donna oli koulussa villi alfa, joka ahdisteli seksuaalisesti opettajiakin. Hän lähti maailmalle! Kolmea pikapanoa myöhemmin hän perusti hotellin Kreikkaan, rupsahti ja kuoli. Tytär on kunnostanut hotellin ja avajaiset ovat tulossa. Tyttärellä on mies, joten äidin muistelu ja ukkelin oikeudet ovat pienoisessa ristiriidassa. Voulez-vous, aha, aha, Chiquitita, banaanini - tärkeimmän olet nyt kuullut. Monet naamat poseeraavat irtovitsissä ja putkahtavat esiin toisessakin aikatasossa kusettaen kivasti, että he ovat katsojankin tuttuja. Konflikteja ei kehitetä, vaan esittelyn ja ratkaisun väliä venytetään, jos juttu on tärkeä. Kohtalaisen tunneälyn myötä rinnastukset tekevät elokuvasta alati ehyemmän kertomuksen elämän kiertokulusta; koko kyläyhteisöstä. Nants ingonyama bagithi baba, sithi uhm ingonyama! Nants ingonyama bagithi baba, sithi uhm ingonyama!

Pirun elukat. Puhun nyt ekstroverteistä. Pääsääntöisesti tahtoisin omia musikaalit introverteille, koska ne symboloivat sitä, kuinka sisällä voi olla enemmän tunnetta kuin lääkäri määrää. Tämä leffa herkisti kyllä, mutta se on jukeboxmusikaalien ominaisuus, että hahmo vaikuttaa omivan hitin huolimattomasti sen sijaan, että hän paljastaisi sisimpänsä. Jatko-osa louhii vähemmänkin kuluneita kappaleita ja joskus jukebox unohtuu. Kiva. Kontrastin vuoksi se on herkullista kuin hapanimelien karkkien työntäminen nenään, kun stop-motionilla toteutettu Cher hyppää puskasta ja hänenkin sukupuolielämäänsä juhlitaan hitillä, joka ei uusia merkityksiä saa. Tarjottu kiintiöintrovertti on tällainen: nörtti tarraa juuri tapaamaansa kaunotarta kädestä, myöntää olevansa neitsyt ja sulattaa jään pirteällä Waterloo-tanhulla. Oikea introvertti epäonnistuisi uuden irtokarkkivaa'an käyttämisessä ja koska täytetty, jälkeen jätetty pussi oli ostopäätös, hän antaisi itselleen porttikiellon laulaen mielessään Frozenia.

Ohjaaja ymmärrettiin vaihtaa. Eräs leffan aikana jatkunut luuloni oli se, että koska staroja on liikaa, muutama saatiin tunniksi vihreän kankaan eteen ja tarina koostuu tulevan vilahduksen mainostamisesta. Cherin cameorooli toimii niin, mutta palaavat niminäyttelijät sulautuvat joutavaan grillijuhlatunnelmaan varsin jouhevasti ja merkittävin härnäys johtaa asiallisen herkkään huipennukseen. Pidin kirjaa muun muassa siitä, saanko syyttää ohjaajaa pyllyfetissistä, mutta väsyttyäni puristamaan kolmea sormea yhteen uskoin suosiolla, että kasaan taas oikeusjuttua itseäni vastaan. Leffa on sujuva ja vain sujuva ja täten kiva vaihtoehto vanhan vinyylin kuuntelulle.