Aiheena on simppelisti Pablo Escobar ja kivesten psykopatia. Alussa kolumbialaisen huumeparonin bisnekset pääsevät vauhtiin ja ne käsitellään loppuun. Koska Pablon hoidon muistelmiin on hankittu lisenssi, otsikko lupaa enemmän estrogeeniä kuin on aikomus tarjota. Loving Pabloa osuvampi nimi olisi kaksimielinen Fucking Pablo, eli Pablo on mulkku, jota imin, tai Rakastin rahaa, panin puuttuvaa lenkkiä Super Marion ja Ron Jeremyn väliltä. Eukko on etova pintaliitäjä: on täysin sopimatonta vaikutusvaltaiselta toimittajalta uskoa helvetillisen sontakasan Robin Hood -satuihin ja pyllistää. Penélope Cruzin vahva suoritus ei muuta väitä. Sielukas Cruz särkee silti sydämen paniikkia tulkitessaan, joten säälin ämmää, jota virhe ei jätä rauhaan. Pääasia hän ei ole.

Javier Bardem on Pablo. On kauheat viikset ja maha, mutta suoritus on karismaattinen salakavalasti, joten jälleen moni katsojakin (en minä, mielestäni) löytää tavan ihailla hirviötä, vaikkei hänen päähänsä sukelleta. Kuvittele kartanon uima-allas. Reunalla viiksivallu sanoo vaikka "möm möö", joten kokaiini virtaa Yhdysvaltoihin taas. Sieluni alkoi sammua, koska oletin tuntevani tarinan: Pablo on mainittu kaikkialla, viimeksi leffassa American Made. En tiennyt, että hän keplotteli itsensä kansanedustajaksi, enkä täysin sitä, miten epäpäteviä vastustavat voimat olivat, joten piristyin. Uutisissa kerrottiin juuri, että Meksikon vaaleissa on tapettu ennätysmäärä poliitikkoja ja leffahan elävöittää tämänkin tällaista. Teos on tunnelmoiva tietoisku sivistymättömälle, mutta turhan epämääräinen ja etäinen ollakseen yleispätevä tarina.

Myös Cruzin hahmo tiivistää Wikipediaa kertojana. Hahmo on tarjoavinaan hetken, jona sukellamme mukaan, mutta sittemmin leffalla on vaikeuksia perustella, miksi otsikko viittaa ensisijaisesti häneen, eikä Pablon vaimoon, joka myöskään ei palvo pahuutta, mutta on ollut Pablon matkassa nuoruudesta saakka. Pikkuvaimon tutkiminen tämän otsikon alla kiinnostaisi, mutta joskus yliarvioin ihmiset, joten ehkä vastaus kysymyksiini olisi taas se, että jotkut eivät ajattele. Näkökulman puutteen huomaa selkeimmin, kun Cruz tai Peter Skargaardin näyttelemä kyttä tekevät paluun unohduttuaan toviksi. Heillä on keskinäisiäkin jännitteitä, muttei mitään kummoista.

Pablo itse maistuu mytologiselta pahuudelta, luonnonvoimalta. Muutamista tyylikkäistä otoksista mieleen jäi eritoten se, jossa Pablo juoksee paksu perse paljaana viidakkoon tulitaistelussa, eikä kukaan silti kykene tekemään hänelle mitään. Kaivattua yleispätevyyttä löytyy teoriassa siitä, että Pablon kykenee nujertamaan vain Pablo. Ehkä joku räppäri taas itkee, että hänkin on tyhjästä aloittanut gangsta, joka on saavuttanut kiiltokuva-asiat ja ehkä se on silloin tärkeä sanoma, ettei huipullakaan kannata haastaa riitaa. Jotkut inttävät, että Pablo tappoi itsensä pahassa paikassa ja leffa mukailee sitä ajatusta, että hän pysyi kohtalonsa herrana mokaillessaankin.

Vähemmän räppärimäisen katsojan usko ihmiskuntaan on koetuksella, kun keskeinen konflikti on se, että etelän maa koettaa ulkoistaa rikollisten tuomitsemisen pohjoiseen, mutta Pablo on alati rukkaamassa lakeja takaisin sellaisiksi, että hän voi lahjoa tai tappaa viranomaiset kotona... Pablo on vihtahousu, demoni, opponentti. Ne eivät paljoa pahaa tekisi, elleivät ihmiset laiskuuttaan antaisi. Kun astuin salista helteeseen, olin empaattinen: jos ilmastonmuutos laajentaa kesää pari kuukautta, minäkin otan sotaherralta lahjukset muuttaakseni ilmastoituun kattohuoneistoon. 25 asteessa ajatustoimintani loppuu, joten ehkä 35 asteessa juoksen itse alasti pusikkoon kokoamaan barbaariklaania.